Kuljen jaloin muistojen suolla, ylitse taistelen

Neljännesvuosisadan suunnistettuani ja auringon jo laskiessa horisontissa päätin kääntää katseeni vielä kerran pois iltaruskosta ja yrittää. Tieni on kulkenut Keun keltasinisistä Parman sinikeltaisten kautta Kalevan Rastin punamustaan. Unelmien jahtaaminen jatkuu yhä ja aika näyttää mitä tapahtuu. Ainakin yritän.

Ethän pelkää pimeässä, luovuta koskaan en.

Viime viikonloppuna olin mukana Kalevan Rastin Infoleirillä Kolilla. Infoleiriksi ohjelma oli yllättävän urheilupainotteinen eikä kabineteissa turhia jaariteltu. Mielenkiintoisena taitoharjoittelun muotona leirillä harrastettiin ns. kuivaharjoittelua sisätiloissa pöydän ääressä. Kuiviksiin liittyviä opettavaisia spekulaatioita kuuntelin innolla ja korvat höröllä.

Vajaa kolme kuukautta sitten alkaneen nilkkavaivan kuntoutus on edennyt pikkuhiljaa ja nyt jalka kestää jo kevyttä juoksua hyvällä alustalla. Omalta osaltani leirin suunnistusharjoitukset menivät siis vaelluskenkäkävelyksi ja usein eteeni lyötiin naisten rata. Pehmeä lasku susirajan suunnistukseen oli aivan paikallaan sillä noissa treeneissä jouduin tosiaan pinnistelemään että ensinnäkään löytäisin kaikki rastit. Mutta mie löysin ne kaikki ja se on hyvä alku se. Ylläolevassa kuvassa on ensimmäinen pummini uuden seuran väreissä ja se tuli heti ensimmäisessä yötreenissä perjantaina.


Seuraavana päivänä pummailuni vain jatkui. Prkl, ei oo todellista että en löydä näitä suoraan ees kävellen. Lauantain yötreenissä sossin järkyttävästi taas ysirastia kuten ylläolevasta kuvasta näkyy. Treeni oli priimointa priimaa tulisine hajontoineen ja erilaisine maastotyyppeineen. Alkuradan vaativa korpimaasto muuttui suppamaastoksi ja loppu oli taas perusmäkimaastoa. Uskokaa vaan vaikkei se kuvasta käykkään ilmi. Harvoin on treeneissä tollaista vaihtelua, joka pakottaa mukautumaan nopeasti uuteen maastotyyppiin. Tän vuoden Luumäki-rastit oli muuten oiva kisa tosta näkövinkkelistä.



Yksi kuivaharjoituksista oli semmoinen, että ensin vilautettiin rastiväliä ja sitten piti sutaista siitä oleelliset kohteet paperille. Hektistä oli ja tuntui ettei annettu aika riittänyt mihinkään. Ylläolevassa kuvassa on esillä yksi taideteoksistani. Kuka arvaa mikä maasto, kartta ja väli?


Ammattimaisen leirin kruunasi sunnuntain pitkä suunnistus Kirkkokallion 1:15000 kartalla 90-luvun alkupuolelta. Luontoäiti oli värittänyt rinteet valkoiseen pakkaskuuraan ja maisemat olivat huikaisevat. Välillä reitti kulki synkkiin hyväpohjaisiin kuusikoihin, joissa oli ilo kuikuilla karttaan valmiiksi pelkistettyjä muotoja. Olin fiiliksissä enkä juurikaan poistunut viivalta. Kaksi kertaa pysähdyin. Kuvia ei valitettavasti ole filmillä vaan pelkästään verkkokalvojeni muistoissa.

Jäähyväiset yötukalle

Myönnettäköön, että meitsi ei vaan pitkällä tukalla tullut. Västerbyn SM-yössä olisin halunnut onnistua mutta en onnistunut. Maasto, kartta, rata ja keli olivat kuin mulle pedattu mutta mies ei ollut kunnossa. Kyllä noissa risukoissa ja varvikoissa olisi Helle Heinosen kelvannut porskuttaa komealla polvennostojuoksulla. Tällä kertaa pikkutelakalla ollessa kunto näköjään laski nopeasti. Eikä surullisen kuuluisasta AM-yöstä (ehkä ensimmäinen keskeytykseni ikinä) lähtien vaivannut nilkka ollut sekään kunnossa karsinnan jäljiltä.

Asvalttitietä lähtöön hölkkäillessä nilkan alkaessa kipuilla muistin unohtaneeni buranat ja heti perään joku rekka tietysti roiskutti vedet päälleni. No onneksi mieli siitä pian piristyi ja päätin suunnistaa tarkasti mahdollisista kivuista huolimatta. Ykköselle mennessä tajusin kohtaloni, tossulla tulee tänään pataan ja rankasti. Kipu vtutti sen verran, että varoin nilkkaa kunnolla. Alamäissä meni lähes kävelyksi, tasaiset suht ok ja ylämäet pystyin juoksemaan lähes normaalisti. Ehkä olisi pitänyt vaan suosiolla hypätä sivuun mutta yksi keskeytys suunnistusuralla saa riittää.

Kutosrastin väliaika-asemalla tsekkasin emitin kellosta millaista vauhtia olin alkumatkan pitänyt ja tajusin, että Lempi ei kakskytwattisella ehkä kestäkkään loppuun asti tätä kyytiä. Tunnin kohdalla ysiltä lähtiessä sitten napsautin kymppiwatin kehiin. Mietin, että olisinko ottanut myös pikkuledin avuksi mutta hylkäsin ajatuksen turhana kikkailuna. Kymppi ei sitten heti osunutkaan silmiin vaikka rastinottoon vaihdoin takaisin kakskytwattiseen. Paniikki iski ja vaihdoin takaisin kympille. Onneksi rauhoituin pian ja pysähdyin, suunnastin kartan ja mietin. Oikealla mun on oltava ja eikun arviosuunnalla kohti rastia taas kakskymppisellä. Huh huh löytyipäs. Kaksi minuuttia paloi hukkaan ja ketutus ensimmäisestä kunnon pummista valtasi mielen. No loppumatka tarkasti ettei Lempi petä.

Kympiltä eteenpäin sitten käytin rastiotossa kakskytwattista ja aina leimauksen jälkeen vaihdoin kymppiwattiseen. Hyvin meni kunnes neljälletoista ajauduin liikaa oikealle luultuani olleeni jo mäen huipulla, tajusin kuitenkin nopeasti ja heijastin näkyi kauas. Pummia kertyi reilut puoli minuuttia.

Seitsemälletoista sitten rysähti taas, olin tulossa hyvin suunnassa rastinottoon kunnes tupsahdin kivirastille, jonka paikansin väärin liikaa etelään. Oikeasti tämä kivirasti oli lähes viivan alla mutta en sitä huomannut. Liian kiire ratkaisevalla hetkellä kuten niin usein ennenkin. Päivitin suunnan ja eihän se sieltä sitten löytynyt. Taas panikoin ja katselin tuskissani hiipuvaa kymppiwatista puiden oksilla. Todellinen hiipuvan halogeenin hehkuttaja, prkl, oikein yömies, stana. No onhan sen sieltä pian löydyttävä. Rauhoittuminen ja suunnalla etelään, josta uskoin saavani kiinni. Tupsahdin pikkukivelle rastista kaakkoon ja se pelasti. Suunnalla lipulle ja toivo Lempi leiskuen maaliin juoksemista herää jälleen. Pummia tässä about 2.5 minuuttia.

Heti seuraavalle rastille säntäsin väärään suuntaan ja ekan polun ylityksen jälkeen tajusin tilanteen kun kalliomäkeä ei näkynyt. Virhettä taas hieman yli puoli minuuttia. Tokavikalle purtsilla mietin huumorimielellä lampun sammuttamista kokonaan mutta sammukoot nyt jos sammuu. Vielä pienet piruetit tokavikalle sekä vikalle ja sitten hammasta purren sen mitä nilkalla pystyin mutapeltokiriä maaliin. Emitin kellosta näkyy totuus, reilut tunti ja kolmevarttia, josta virhettä kuusi minuuttia. Taidanpa hävitä kärkeen vajaan puolituntia. Sitkeydestä palkittiin sijalla 44 mikä osuu aika hyvin viimeisen kymmenen vuoden SM-yö sijoitusteni keskiarvoon ja hajontakin on pieni. Eli ihan normikauraa meikäläiselle.

Jos kymmeneen vuoteen ei ole osunut, niin osukoohan milloinkaan. Tai sitten se on vain tuuria. Tason nostamiseksi pitäisi harjootella enemmän, paremmin ja muutenkin duunata juttuja fiksummin. Äly ei ehkä riitä kun tunne vie miestä kaikkiin älyttömiin tempauksiin. Tästä pettymyksestä onkin just hyvä aloittaa uusi aika ja suunnata parturiin, parannella et kuntouttaa flunssa sekä nilkka ja pitää kunnon ylimenokausi. Olisihan tossa vielä Mannaa, Halikkoa ja Smålea ja saatan niissä hyvinkin olla mukana rimpuilemassa kun oon ennenkin ollut. Lopulta kausi tulee kuitenkin kaatumaan.

Vielä koittaa aika jolloin lakkaan yrittämästä SM-yö menestystä sarjassa H21 but not yet, not yet. Ensi vuonna kisat ovat Mynämäellä ihan siinä Kallavuoren kuppeessa eli lähes miun kotimaastossa. Ja siellä tulee langanlaiha lyhyttukka luukuttamaan Lupine otsallaan höyhenenkevyellä askeleella kohti maailmanluokan juoksua. Tai jotain. Mutta se on eri tarina se.

Blogi jää nyt tauolle, kiitos lukijoille ja pahoittelut, että tälle erää vikasta jutusta tuli näinkin lunssaisen väsynyt.

Suunnistajaelämää

On niin pirun hektistä kun ensin piti analysoida kärsinnän väliajat, sovittaa kepsireitti vanhalle kartalle, suunnitella tuleva finaali, tutkia säätiedot ja päivittää tilaa vasepuukissa. Ei sit oo ehtiny nukkua saati syödä ja on noi suunnistuskamatkin vielä tossa Siwan muovikassissa mätänemässä. Akun sentään tyhjensin ja latasin uudestaan.

Karsinta meni ihan jees, kylmä virheanalyysi kertoo 45 sekunnin pummista kakkosella, 15 sekunttinen rastinotossa seiskalla, kasille yllätys yllätys vain ensin about puoli minuuttia pururadan kulman missauksessa ja siihen päälle samat 15 sekunttia koukkua ympyrässä. Tokavikaa hermoilin sitten vielä ton saman minimiresoluution verran. Eli yhteensä kaks minsaa pummia. Ei tolla nyt kuuhun menty mutta sijalla 13 kuitenkin A-finaaliin neljättä kertaa peräkkäin. K1-sarjasta ei näköjään millään voinut selvitä lähtönumerolle kahdeksan mutta sain sentään ysin.

Käytiin tossa viikolla jätkien kanssa Suunen postilaatikolla ja ruskeasta kirjekuoresta löytyi mielenkiintoisia värikkäitä papereita. Oli siellä jotain reitinvalintakokeiluiden tuloksiakin mutta jätetään ne kuitenkin nyt julkaisematta, jotta jännitys säilyisi. Tulevasta finaalista sen verran, että saattaa sataa. Jos kyseessä olisi yösuunnistuksen maailmanmestaruuskilpailut, niin voittajasuosikkini olisi tietysti Anders Nordberg. Mutta nyt kun ollaan Suomen maankamaralla niin fanitan miestä, jonka pelkistäessä sanotaan pikkukivienkin katoavat maastosta. Liityin fanclubiin Jukolassa, kun kyseinen yökettu otti pitkän yön rastin 16 tyylikkäästi pitkällä ja suoralla hännällä apukäyränenää seuraten. Go Antti Anders Nurmonen Nordberg! Itse meinaan taistella kynsin ja hampain sekä viimeistä kertaa pitkällä tukalla halogeeni-sarjan mestaruudesta.

Back to basics

Jalkaan tukevimmat vaelluskengät ja päähän himmein pikkuledi mitä kaapista löytyi ja eiku yösuunnistamaan - kävellen. Niin se suurjuoksija Hannes Kolehmainenkin treenasi kävellen ja nykyään miehellä on patsas Väinölänniemellä. Välillä on myös hyvä treenata varavalon kanssa, jos vaikka sattuisi iso lamppu sammumaan kesken isompiakin kinkereitä. Viikonlopun SM-yöhön on tosin tarjolla lähes täyttä kuuta, joten eiköhän se sieltä pilvienkin takaa ilahduta kajollaan öistä kulkijaa avoimessa kalliomaastossa.

Ylläolevan kartan viimeisen täsmätreenin teemana oli pysyä kartalla ja suunnassa. Kivuttomassa kävelyvauhdissa homma toimi ja sain pitkästä aikaa onnistumisen elämyksiä öisessä metsässä. Nyt voinkin sitten lähteä hyvillä mielin takki auki henkseleitä pauketellen itse kisaan, jossa levykompassini tulee roikkumaan ranteesta villin vapaana ja kartta seuraa perässäni viittana. Kaikki huomio on säntäilevässä etenemisessä ja suunnistus on täysin toivon varassa, että kyllä ne rastit sieltä tulevat vastaan. Ja jos taas isoin pummi sattuu kasirastille ja lamppu sammuu niin laitan kyllä heti loton vetämään. Voiton antavat numerot onkin jo tiedossa.

Once in the lifetime yösuunnistus

Siin o. Koskaan ei enää tule olemaan Suunnistavan Uudenmaan AM-yötä 2009 Kuusijärven ja Bisajärven maisemissa. Tiistain yökansallisiin verrattuna meni oikein mallikkaasti, vartin sijaan pummasin enää kymppiminsan. Yllätys yllätys tälläkin kertaa suurin kolmen minuutin virhe tapahtui rastilla kahdeksan ja kuten Vesilahdellakin sain lopulta kiinni ysin tienoilta. Kaksi minuuttia hukkasin kakkosvälin tiheitä pusikkoja tutkiessa ja siihen perään puolitoista minuuttinen kolmosella. Samat puolitoista minuuttia sossin myös viidellätoista ja muutenkin virhe muistuttaa kolmosen sekoilua sillä suunta oli aivan hukassa ja lähdin tekemään ympyrää. Ykköselle lähdin polulta liian ahnaasti turhan aikaisin ja aukolla kävellessä tuli about minuutti patakkiin. Muljuvan nilkan kanssa pitäisi kyllä valita enemmän polkukiertoja. Kakkoselle suoraan puskeminen oli kyllä hyvää treeniä. Pummisaldo painuu kymppiin, kun niuhottaa yhdentoista rastinotosta puoliminuuttisen ja viideltätoista lähdöstä polkusekoiluineen saman verran. Muutakin pientä parannettavaa toki löytyy mutta se on niin pientä.

340 metrin loppukirissä hävisin nopeimmalle vaivaiset 66 sekuntia mutta se tuli puhtaasti fyysikalla ja kalkkiviivoilla murjotulla nilkalla. Onneksi sain jalan heti kylmän Kuusijärven syleilyyn. Illan mittaan vakuutuin siitä, että numero kahdeksan on yhä onnenlukuni mutta eipä siitä sen enempää. Ette kuitenkaan uskoisi. Viimeinen vuoden kolmesta suuresta yöstä on reilun viikon päästä ja nyt on priorisoitava jättämällä muut kissanristijäiset väliin. Eilen aloitettu kolmen koon hoito jatkuu tänä iltana ja nilkan parannuttua perustreeniä koneeseen yösuunnistusnälkää keräten. Ei huvittaisi mutta tässä on taas salkku vaakalaudalla. Aa tosin veti vakuuttavasti jo eilen, joten tiukkaa tekee. Mulla on kuitenkin vielä kipulääkkeet koittamatta ja se voisi kummasti rentouttaa juoksua, kun ei tarvitsisi joka askeleella miettiä, että edellinen muljaus sattui vähemmän. Jokohan tää valitus jo riittäisi. Oli eilen hyviäkin välejä vaikkapa kolmosrastilta seiskalle, kun roikuin Jöjjen junassa ja pysyin siinä kunnes putosin.

Koukku koukkuloinen

Yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Karkea virheanalyysi antaa pummisaldoksi suunnilleen neljännestunnin. Oiskohan kasirastin seitsemän minuuttinen suurin koskaan Parman paidassa tekemäni koukku. Vitosta pyörin lähellä mutta kuitenkin niin kaukana about 2,5 minuuttia. Ykkösen väärässä mäessä käynti kuittaantuu kahdella minuutilla. Ysistä selvisin puolellatoista minuutilla ja taistelutahto säilyi. Yhdellätoista uitin nilkkaani väärässä vesikuopassa noin minuutin ja saman verran aikaa paloi kuudelletoista lopun lammikon viereisessä nokkospuskassa kiroillessa. Muuten meni suht jees. QR-viiva tosin näyttää vihreää vain kepsin pätkiessä. Mikä on kun ei taidot riitä?

Pitkän tukan kirous

Niinhän siinä sitten kävi, että hävisin parturivedon Askolassa vaikka keissin laatulehti Nuivarin menestystoimittajalta voitinkin. Mannaan asti on aikaa käydä saksituttamassa jotakin lyhyttä ja puoliblondia, prkl. Muutenkin sisareni hento valkoinen langetti päälleni kirouksen, ettei mitään huippujuoksuja ole luvassa ennen kuin tukka lähtee. Samaa ne on muutkin sanoneet mutta mie vaan sitkeesti kasvatan ja kasvatan, ainakin vtutusta. Anyway, halogeenini pääosa on säädetty pitkälle tukalle ja sillä mennään vieläkun päästään. Täytyy sitten Mannan jälkimainingeissa keksiä jotain muuta blogattavaa kuin nää tukkajutut.

Täytyy kyllä myöntää, että hyvin on kirous toiminut. Vassbölestä tarttui sitkeä syysflunssa ja ylläolevan kartan AM-yössä murjoin nilkkani mustaksi. Polvikin otti osumaa muttei sentään yhtä galaksaallisen pahasti kuin Myllyksellä. Ykkösväli vielä sujui mutta sitten punaisessa rinkulassa napsahti. Todellista plussaa tässä yökeikassa oli 2.5 metrin käyräväli (kuten muuten tulee olee myös smyössä) sekä vamman puudutus että jälkihoito.


Mutta eipä aikaakaan, kun turvotus kovia kokeneessa jalassa laski ja veri alkoi vetää takaisin yöhön. Tällä kertaa pitkätukat otattivat tän syksyn Jyry-Rastien radalla ihan siinä Ämmässuon kaatiksen kulmilla. Samanlaisia pitkätukkiahan ne roskakuskitkin on. Otetaanpa tarkasteluun ykköskakkos-väli. Pinkki pitkätukka hävisi QR miehelle välillä vaivaiset 51 sekuntia, joka laitettaneen lisämatkan ja hitaamman nilkutuksen piikkiin. Vihreä katkoviiva on Pardaalin reitti ihan originaali päiväkisasta ja voin sanoa, että pirun kilpailukykyistä vauhtia on sitäkin kautta pidetty. Saattaisi olla myös yöllä hyvä valinta. Nelosvälillä polku/tiekierto oli 35 sekkaa suoraan polkenutta kepsimiestä nopeampi mutta spekuloinnin varaa jättää kiemurtelut rastinotossa. Edelleen hyvä yövalinta, uskoisin.

Kokeillaanpa tähän väliin rattoisaa lukijatehtävää. Sulje silmäsi ja kuvittele miltä ylläolevan kuvan rastiväli näyttää sateen synkistämässä pimeässä metsässä. Mikä on oleellista? Vastauksia on monia ja sehän tässä touhussa onkin hienoa. QR ottaa pikku virheen rastinotossa ja pinkkisti kuittaa ollen näillä nilkoilla 14 sekkaa nopeampi.

Yleensä en ole rastia numero kahdeksan pummannut mutta kirous käänsi tämänkin. Samaistusvirhe sanotaan. Mites suuntakontrolli ja tuntuma rinteen kulmaan? Eroa kertyy jo ratkaisevan tuntuiset 1.47. Loppumatka olikin sitten enää kosmetiikkaa. Yömiehen halogeeni hiipui heti Kiimasuon jälkeen, kaksi rastia jäi löytymättä ja Kirkkonummen kasvatti porskutti reiluun yhdeksän minuutin voittoon. Melkoisen vakuuttavaa kepsijälkeä suolla syntyikin eikä viivalta turhaan poikettu. Kotimatka sitten olikin asia erikseen sillä se oli keskiviikko.

Loppuun vielä hehkutukset tän illan setistä. Tiedossa on 8,48 km 23 rastia syvällä Hämeessä Vesilahdella. Ekaa kertaa tulee meikäläisellä olee loggeri perstaskussa ja kova into olisi piirtää julkaisukelpoista vihreää viivaa. Saapa nähdä, kasirastia en ainakaan ens yönä pummaa.

Vassbölestä Västerbyyhyn

Syksyn yöässäilykausi on vihdoin avattu. Viimeksi lamppu on ollut päässä Jukolassa ja sen kyllä huomasi. Meno oli tökkivää ja sujuvuus tiessään. Kymppiwatin halogeeni tarjosi mukavan pehmeän valon kartanlukuun mutta siihenpä se sitten jäikin synkässä syyskuun yössä. Onneksi mukana Lupinen loistoa esittelemässä oli moninkertainen suurviestien kestomenestyjä ja yöosuuksien luottomies, jolta löytyy kenkälaatikollinen rautaa noista kekkereistä. Ykkösvälillä haahuilimme eri reittejä jonkun vartin, joten paras julkaista ensimmäisenä vasta toi kakkosväli.

Täsmäharjoittelu kun on muotia niin tottahan vedimme Paulinin kartalla ja tietysti mahdollisimman lähellä Västerbyn kaltaista maastoa. SM-yön kisasivuilta löytyy seuraava karttanäyte, joka osuisi ehkä paremmin vaikkapa ihan Solvallaan tai Kopparnäsiin. Täytyypä pistää korvan taakse. Laakeeta kalliolaikukkoa anyway.


Kolmosnelos-väli oli priimaa pienipiirteikköä vaikkakin hommaa helpotti kapean pitkulan mäen selkeys. Rastinotossa oli makeeta könytä kohde kohteelta, jyrkänne, kumpare, jyrkänne, kumpare ja suoraan lipulle.


Vitoselta seiskalle oli suht loivapiirteistä pyöreää kalliomäkeä höystettynä detaljeilla. Ja niinhän siinä sitten kävi, että pyöräytimme kunnon rastinottovirheet niin vitoselle kuin kutosellekin. Seiska sentään osui nappiin nenän vartta alas loikottaen.


SM-yössä pienipiirteisyys ja laakeus on paikka paikkoin todella vaativan näköistä ainakin meikäläisen silmään. Allaolevasta näytteestä tulee mieleen enemminkin Meikojärvet, Kelakärrit ja Gillerbergetit kuin nää Vassbölen suht iisit kukkulat. Vaalean vihreetäkin löytyy kuin Kuusijärvellä konsanaan. Vai mitä mieltä olette tästä?


Matka jatkui ja kasiysi-välin päätteeksi oli tarjolla tiukka rastinotto. Pikkukivi mäen päässä pelasti jälleen kerran ja siitä oikean jyrkänteen taakse löytäminen oli enää läpihuutojuttu. Tuntuu, että yöllä on aika hyvä taktiikka vaan laputtaa suunnalla ja lukea kartasta mitä sattuu maastossa näkemään ja sitten havaintojen perusteella päivittää kulkusuuntaansa kohti rastia. Ei ehkä nopein tapa mutta pitkässä juoksussa saattaa olla melko toimiva.


Rastin yhdeksän seutu muistuttaa vähän alta löytyvää SM-yön karttanäytettä. Tai sitten ei. Meniköhän meijän tyyppimaastoilu sittenkin ihan tuiks. Helsingin seudulta ei nyt tule mieleen yhtään karttaa mistä löytyis tommonen eläinten syöttöteline.

Radan loppu jatkui samalla linjalla kuin alkukin. Lähes jokatoista rastia haahuilimme ympyrässä ja tuntui, että hommasta ei oikein tule mitään. Mukavaa oli kuitenkin taas yösuunnistaa ja huomata, että siinä on aidosti vielä paljon opittavaa. Superlamppujen markkinoinnin puristuksessa yritän sitkistellä vanhalla halollani sillä onhan se nyt parempi treeni, kun on vähemmän valoa käytössä. Vähän niinkuin suunnistaisi vaativampaa rataa oikeesti kuitenkin helpommassa maastossa. Ei vaan oo kelmeän keltaisen loppumatkasta jo hiipuvan halogeenin voittanutta.

Jeg liker, jeg liker orienteering

Motivaatiovaikeuksien voittamiseksi ja pææn selvittæmiseksi Joen kaupungin ja Kemiønsaaren rientojen jælkeen matkustin yhteen suunnistuksen Mekoista eli Haldeniin. Festningenin linnoituksen varjojen jo pidetessæ kesæn læhetyessæ loppuaan yømiehen on hyvæ pohtia mitæ suunnistusuraltaan tulevaisuudessa haluaa. Tæmæ kesæ on kulunut kuten edellinenkin kylmæn kaljan, kivojen karttojen ja kuumien kesækissojen (vai miten se nyt meni?) parissa. Onni-kissa tæællæ on muuten viime vuodesta kasvanut melkoisesti. Meitsin touhuista ja urheilemisesta ei tosin nykyææn voi puhua edes samassa lauseessa vaikka rankkaa on ollut.

Ennen Syderstadvannetin priimaa rinnesuunnistustreeniæ Ø koutsi piti mulle puhuttelun kartanluvun merkityksestæ. Harjoituksessa oli kaksi tavoitetta, lukea karttaa ja yrittææ mielessææn suurentaa fiitsørit mahdollisimman suuriksi, jotta eteneminen oli varmaa, helppoa ja eritoten myøskin nopeaa. Helppo sanoa maajoukkuepaidassa, mulla oli lainassa maestron oma Haldenin paita enkæ tosiaankaan sen kanssa meinannut koukkia. Tarjolla oli haastava 4,81 km:n rata høysteenæ 16 toinen toistaan kinkkisempææ rastia. Hehkutus jo sikseen ja itse asiaan.

Avausvælin 350 metriæ ottivat heti luulot pois ja epævarmuutta esiintyi. Polkujen ylityksissæ olin kartalla ja loppuvælistæ kurvasin varman pæælle alas lueskelemaan jyrkænteitæ. Tørmæsin rumasti isoimpaan kampaan ja siitæ sitten rastille. En sit tiiæ, ajanhukkaa tuli mutta ei isoa virhettæ. Væliaika 2:52.

Kakkoselle keskityin tason pitæmiseen ja 11o metriæ taittuivat ajassa 0:48. Ei taida meitsillæ olla tulevaisuutta aitajuoksussa. Rastiympyræn rajalla bongasin tietenkin pikkukiven, tæytyyhæn mun pitææ kiinni Ikaalisissa saamastani Pikkukivi Heinonen maineesta.

Kolmoselle suoraan etelææn taaskin 110 metriæ varvikossa komiaa polvenostojuoksua ja aikaa meni yllætys yllætys tasan minsa. Kampajyrkææsstæ sai hyvin vinkkiæ minkæ kumpareen taakse piti kiivetæ.

Nelosvælin aluksi kiipesin yløs ja siellæ sitten laputin suunnalla nojaten væhæn oikealle kohti mæen kulmaa. Hetki polkua ja sitten soistuvaa pitkin sujuvasti rastille. Hieman ennen leimausta nææn vilauksen Øysteinistæ, joka starttasi muutaman minuutin ennen mua. Hyvinhæn tææ on tosiaan mennyt, olisikohan koukkuja jo tiedossa? Vælin datat ovat 340 m ja 2:41.

Vitoselle oli matkaa 630 metriæ ja pæætin pysytellæ viivan tuntumassa hieman vælttæen vihreææ. Loppuvælistæ kurvasin kiinni oikealla olevaan isoon rinteeseen ja sain Norjan maajoukkueasussa jolkottavan valmentajan nækøpiiriin. Yllæolevaan karttaan yøsuunnistus legendan reitti on piirretty sinisellæ ja meikælæisen Varsinaissuomalainen "stay on the line" viiva tuttuun tapaan keltaisella. Kuittasin væliajan 4:18 ja leiman heti vuonojen maan miehen kannoilla.

Kutoselle jyrkkæ oikea ja edessæ 110 metriæ kiharaista rinnettæ. Tææhæn menee tosiaan aitajuoksuksi. Ison kumpare-jyrkænne yhdistelmæn tienoilla pysæhdyn ja pæætæn kiertææ lisææ. Koutsi tarkailee tilannetta jostain alempaa. Nappaa leiman vauhdilla ja noteeraan luunkovan vælkkærin 1:11.

Seiskalle kovaa alamækeen ja mielessæ on karkaaminen. Kartta roikkuu lakanana peræssæ mutta kompassi on tanassa. Mieleen muistuu kohteiden pidennysjutut ja ajattelen rastimækeæ yhtenæ pitkulana kukkulana (punainen rinkula kartassa), jonka jo laskevassa oikeassa takakulmassa luuraa rasti. Ja siltæhæn se siellæ metsæssæ juurikin næytti. Pedaali on pohjassa ja 340 metriæ taittuu ajassa 2:01. Pelkistæjæt pærjæævæt aina.

Kasinvælin 140 metriæ kuluu miettiessæ kuinka læhellæ takaa-ajaja on. Væliaikaan 1:14 mahtuu muutamat pikku pysæhdykset ja muutenkin vælin olisi voinut mennæ selkeæmmin joko alhaalta tai ylhææltæ niin olisi ollut ehkæ nopeampaa juosta. Nyhræsin kuitenkin suoraan ja hyvæ niin.

Ysille sitten hermo jo vihdoin pettææ ja teen virheen rastilta læhdøssæ. Suuntakontrolli on kadoksissa, ainoa mielikuva on alamækeen ojan yli tielle mutta ajaudunkin liikaa vasemmalle. Tajuan tilanteen heti sillæ isoa mækeæ oikealla ei næy. Eipæ siinæ sitten muuta kuin nøyræsti risteyksen kautta juontouralle ja homma takaisin haltuun. Huristelen alamækeen suunnalla ja bongaan sattumalta punaisella rinkulalla merkityn pistekumpareen. Rastinotossa pelkistæn koko rastialueen nenæn mielessæni yhdeksi isoksi muodoksi, jonka vasemmassa takakulmassa on rastijyrkænne. Lippu løytyy hæmmæstyttævæn suoraan ja alun virheestæ huolimatta 400 metriin aikaa kuluu vain 3:16. Pummia about +0:20.

Kymppivæli on 170 metriæ ylæmækeen ja suunnistus on gripissæ. Huippu jææ etuoikealle ja pitkulaa kumparetta rastille. Hieman jo tossu painaa ja væliaika painuu lukemiin 1:30.

Pitkælle vælille kohti rastia yksitoista katson ensin polkukiertoa oikealta mutta treenimielessæ pæætæn kuitenkin mennæ suoraan. Taktiikkana on kivuta pikkuhiljaa ja vælttææ hitaan nækøiset rinnejyrkænteet. Kævelyksi menee jo mutta pysyn kartalla. Rastiottokin menee puikkoihin pitkæn solan, pikkukiven ja mæen pæællystæ suon kautta. 780 metriæ puuskutan tæydet 6:52.

Matkalla kahdelletoista on uusia aukkoja mutta luotan suuntaan ja kæyriin. Polutkin ovat epæmææræisiæ. Rastipiste on selkeæ ja puskasuo vasemmalla myøs. Turhaan jarruttelin alun aukoilla ja kulutin 1:20 tæhæn 190 metrin luikaisuun.

Edessæ rasti kolmetoista, tætæhæn ei sitten pummata. Ekan polun jælkeen mieleen juolahtaa, ettæ tæstæhæn on tulossa kova juoksu eikæ pummia ole vielæ tullut nimeksikææn. Tællæ kertaa motivoidun noista ajatuksista suunnistamaan yhæ tarkemmin ja pelaan seiftiæ kiertæmællæ alakautta polkuja ja aukkoa kohti isoa jyrkænnettæ ennen rastia. Kuittaan væliajan 3:16 eikæ sillæ 510 metrin vælillæ kuuhun mennæ mutta væltin kuitenkin lumien kolaukset katolta.

Neljælletoista seiftin peluu jatkuu ja læhden kolmeltatoista jopa hieman ylæmkeen etten vaan ajautuisi oikealta ohi rinteen viemænæ. Hølkøttelen 70 metriæ ajassa 0:33 tiiviisti kompassiin vilkuilen kunnes rinteen kulma nækyy. Putoan rastille aivan suoraan ja taisinpa painaa væliajankin vielæ ilmassa.

Matkaa viidelletoista on 270 metriæ ja suunnistus sujuu. Ensin alamæki nenæn vartta sitten puskaojan yli rinteen suunnassa, pikkukivi bongaus, kukkoloiden væliin ylæmkeen, grippi jyrkænteestæ ja varman pæælle jyrkænteen ylæpuolelta silleen ettæ tulen nækemææn pøydæn rastin oikealla puolella. Alamæessæ rastille lantio eteen ja splittaimiksi kirjautuu 1:40.

Vikalle rinnettæ pitkin ja lisææn vauhtia. Nææn pistekumparenenæn, pikkukiven, tien ja rastimækeæ ajattelen yhtenæ isona kukkulana, jonka takaosassa keskellæ on rasti. 200 metriæ hurahtaa hurmoksessa aikaan 1:14 ja takaraivossa takoo ajatus læhes virheettømæstæ juoksusta.

Maaliin vauhdilla tien ja polun muodostamaan suppiloon, 90 metriæ, 0:27. Upea fiilis, kyllæ suunnistus onkin kivaa! Haldenissa liikkuu huhu, ettæ sprinttikuningas Wingsted olisi vetænyt radan ajassa 33:11. Yomiehen aika oli siis 36:23. Todelliset keskimatkan miehethæn toki alittavat puoli tuntia.

Kesä, eikä mitään tekemistä

Mikkeli-Jukola on juostu. Suoritukset, väliajat ja GPS-seurannat analysoitu. Pettymykseen on totuttu. Matkaa pienen pojan unelmaan jäi loputtomalta ikuisuudelta tuntuva 6.31. Ehkäpä sitten ensi vuonna Hyvinkäällä polvennostojuoksua suosivassa mäkisessä ryteikössä. Luovuttaminen on tunnetusti syntiä mutta parturikeikka tässä silti on tulossa (rahoitusta on alkanut löytyä), parran tyngästä jo kovan painostuksen alla luovuin.

Sorruin tossa viime viikonloppuna osallistumaan päiväsuunnistus päivään Ikaalisissa ja nelosen koukku jäi sittenkin haaveeksi. Muutenkin tuli tehtyä vain kolme virhettä ja kaikki ennen after skiitä. Juoksin myös kauden ensimmäisen sprinttini vaikka olen niitä yrittänyt hiljaa boikotoida. Pelotti ennen starttia, että koska kierrän ensimmäisen talon, puskan tai lipputangon väärältä puolelta. Sileän kympin ennätykseni on tosin lähempänä neljääkymmentä minuuttia kuin puolta tuntia, joten paras vaan jatkaa hiljaista boikottia. En sitten tiedä miten Finin sprintissä rimpuilen, jos liiton miehet MM-katsastussarjaan meinaavat kelputtaa.

Anyway, tilanne säänkin puolesta näyttää nyt siltä, että Helle Heinonen suuntaa pian parille hyytävän huurteiselle after workille.

kaupunki nöyränä sylissä
sormissa tuoksuu tupakka
sun nauru on vieras ja ihana
kato mua kun mä villinä värisen
enkä surua pelkää kun tunne en
oo miten suloinen kesä
kun se loppuu, jää vain pimeä

Just näin ja elokuun lopulla sitten kaivetaan halogeeni kaapista ja aletaan tekemään yötreenejä niinkuin ei ennen vielä olisi koskaan tehnytkään. Kylmä faktahan on, että harjoitus tekee mestarin. Eikä mikään tule olemaan toisin. Miettikää sitä.

Forsa!

Kahdestoista Kännykkäkisani (nykyinen Forssa Games, joskus myös nimellä Forssa Phone Games) päättyi niinkuin usein ennenkin, pettymykseen. Karvasta on kalkki mutta ei auta itku markkinoilla. Kyllä mä vielä joskus tulen, tulenhan? Tuleehan näitä kisoja mutta tyhmäähän se on juosta huonosti ja sitten ketuttaa. Stana.

Ylläolevassa kartassa pinkkiviiva kuvaa reittiäni vitoselta kutoselle, poikkiviivat ovat merkkeinä reiluista pysähdyksistä. Keltaisilla rinkuloilla merkityt kohteet kertovat todellisista havainnoistani, jotka samaistin punaisten rinkuloiden fiitsöreiden kanssa. Kumpare, kivi, tiheikön reuna, soistuva, iso kukkula, suorasti. Levykompassi-kontrolli unohtui kiven tienoilla ja vaikka tiesin olevani lähtökohtaisesti ennemmin liikaa oikealla kuin vasemmalla niin silti samaistin ison kukkulan liikaa vasemmalle. Lopulta paikansin suorastin supassa ja säntäsin kohti kutosta. Minuutin perään lähtenyt Liukkonen tulee vastaan ja kiire on hakemaan leima. Enpäs osukaan rastille ja huomaan kaksi minuuttia perään lähteneen Huttusen olevan myös mestoilla. Pian kuvioihin ilmestyy myös neljä minuuttia perään lähtenyt Fagerudd. Peesaan oikeaa miestä ja löydän rastin heti Kimin kannoilla. Huttusta ei näy enkä ketukseltani jaksa rueta huutelemaan että tääl o. Rastiväliaikani 5.37, nopein 2.03, Huttusella 5.35. Elikäs maaginen kolmen minuutin päiväsuunnistuspummin raja on nyt rikottu, seuraavaksi lähden jahtaamaan nelosen haamurajaa. Ties vaikka jo Ikaalisten Juhannusajoissa tai Suunto Gameksessa?

Loppumatka sujui rattoisasti ammattimiehen varman rauhallisia otteita tarkkaillen. Muutamassa kohdassa Kimi laski hieman vauhtia ja otti homman vielä tarkemmin grippiin. Vikalle missattiin tiereitti mutta muuten vedettiin ihan hyvin. Tai siis mä peesasin taidokkaasti. Mietin siinä peesissä, että hyvä treenata pikkasen selkäjuoksua sillä onhan Jukola tossa tulossa. Ja taktiikkani tokalle osuudelle onkin sitä myöten selvä.

Väärään mäkeen

Vähän nolottaa myöntää mutta viime aikoina olen harrastanut varsin paljon pelkästään päiväsuunnistusta ja yöjuoksut ovat harmi kyllä jääneet tyystin. Ei ole edes mitään hämärähommia saati baarikeikkoja hehkuteltavina. Tukkakaan ei oikein enää kasva mutta viikset vallan villisti. Satsaus keskikesän maagiseen klassikkoon on nyt tiukimmillaan, turhaa valvomista vältetään, päiväunia mahdollisuuksien mukaan siemaillaan, salaattia ja hedelmiä popsitaan ja muutenkin pidetään huolta siitä, ettei mikään kuuden viikon sikainfluenssa pääsisi yllättämään. Villasukkia käytetään siis jatkuvasti. Jos joku tulee juttelemaan, niin tyydytään murahtelemaan ettei nyt jaksa puhua, kun pitää säästää energiaa. Sanomattakin on selvää, että vanhat kartat on piirretty puhki rastivälejä ja radalla on juostu vetoja varmuuden vuoksi myös myötäpäivään. Muovipussi on varattu auton takapaksiin onnea tuottavan hevosen pskan varalle. Aurinko laskee, kello lyö pian yhtätoista, tasan viikko aikaa taianomaisen juhlayön alkuun. Kaikki on valmista ja taivaankannen tähtiin kirjoitettu. Tanner jo tömisee, kuuletteko?

Mutta takaisin päiväsuunnistukseen. Ehdin jo tossa keväällä aatella, että suunnistus päivällä olisi jotenkin tylsää, kun isoja virheitä joutuu kissojen ja koirien kanssa odottamaan. Ehdin kiertää niin Silja-rastit, Vappu-rastit, Firmaliigan ja yhden Huppuliigan kisankin ennenkuin Luumäki-rasteilla sitten rykäisin kunnolla väärään mäkeen. Pummi nousi heti vuoden päiväsuunnistus tilaston kärkeen. Osaltaan harmitti mutta toisaalta isoissa virheissä piilee aina todellinen kehittymisen paikka. Toisille toki isoja ovat 15 sekuntiset ja toisille taas tommoset karvan yli kaksminuttiset. Kehittymisen huomaa siitä, kun isot virheet pienenevät. Taustalla tässä Luumäen virheessä on klassinen kaava, pienempi virhe edeltää suurempaa ja samaistus on helppo toistaa uskottelemalla yhä uudestaan, että jaa kartassa taitaa olla vaan vähän feelua. Mynämäellä asti soitetaan kirkonkelloa mutta eihän sitä nyt kuule kun pitäis vaan äkkiä saada leima ruutuun.

Viime viikonlopun Ankkuri-rasteille lähdin intoa puhkuen kokeilemaan treeneissä tyyppaamaani uutta päiväsuunnistus tyyliä eli lukisin vähemmän yksityiskohtia matkan varrelta ja kuikuilisin leuka pitkällä horisontista isoja muotoja, metsän rajoja ja eri puutyyppejä ynnä muuta, jolla saisin keskitettyä huomion paremmin suoraviivaiseen tehokkaaseen etenemiseen ilman hidastavaa mutkittelua ja nyhräämistä. Uskoisin, että helposti tulee takkiin päivällä tommosessa puunkiertelyssä, kun suorempaankin vois vetää. Anyway, ykkösvälin alku sujui hyvin kunnes bongasin puolimatkassa pikkukiven ja ihan pakko oli kurkistaa kartasta, että missäköhän se mahtaa olla. Siitä sitten ajatukset sekosivat ja luulin yhtäkkiä tulleeni pidemmälle rinteessä nähdessäni jyrkänteet. Siitä vaan sitten äkkiä ylös rastille ja löysinkin suorastin mutta koodi ei vaan täsmää. Jaahas, tän täytyy olla toi suo ja siitä sitten liian äkkiä tuurilla kohtia omaa rastia. Eipäs osunutkaan vaan lipsahdin pitkäksi kivi-jyrkänne rastille missä avasin kartan jälleen. Jep nyt olen tossa ja hieman enemmän skarpaten vihdoinkin omalle rastille. Tuntuu, että mokasin ikuisuuden mutta eipähän siinä sittenkään mennyt kuin hieman yli minsa. Onneksi juoksin epävarmat pätkät kovaa.


Sunnuntain pitkään kisaan päätin luovuttaa pelkistämisjutut ja lueskelin diiteilejä alkumatkasta ihan vanhaan malliin. Ja kivaa oli. Kakkoselle tosin katsoin metsänrajan jo kaukaa rinteestä eli hieman on kuitenkin uusi oppi mennyt perille. Kolmen vartin kohdilla alkoi tossu painamaan ja homma muuttui arviosuunnalla jolkottamiseksi mikä sitten kostautui jälleen isolla virheellä. Taas tuntui niin pirun epävarmalta väärään mäkeen kiivetessä mutta sinne se oli kuitenkin kavuttava. Tällä kertaa ajanhukkaa kertyi 1.5 minuuttia eli kauden TOP3 päiväsuunnistus pummit on nyt sitten tässä jutussa käyty läpi. Tavoitteeksi syksylle voisin asettaa, ettei toi kolmikko tosta enää muutu eli parasta varmaan huilata heinäkuu ja kaivaa lamppu esiin elokuussa. Ai niin, onhan syyskuun eka päivä vielä Firmaliiga Luukissa mutta ne mäet mä jo tunnen. Ja Askolan keissivetokin siinä painaa päälle. Vaikeeta on kitkutella kaudesta päiväsuunnistamatta tai saati sitten siitä blogaamatta.

Piikkipuskista nautintoon on matkaa –pelottavan paljon

Perstorp oli nimensä veroinen. Parman suoritus oli parmalaisille karvas pettymys, muille ei ehkä niinkään. Itse yritin unohtaa kaiken, vaikka seuran perinteet eivät sitä velvoittaneetkaan. Ihan hyvä tunnelma oli kuitenkin menomatkalla ja keskiviikon Apulannoissa. Toissaviikon lauantaille tuo adrenaliini kantoi kuitenkin yllättävänkin kinkyn menon. Uitin kirvestä kaivossa narun päässä ja mietin irrottaisinko otteen vai en. Spekulaatiot ruskeasilmäisen blondin kanssa saivat kirveen nousemaan kaivosta ja päätin satsata vielä kerran. Ja miksen satsaisi? Onhan Jukola tältä vuodelta vielä juoksematta.


Seuraava tarina on tosi. Uskokaa tai älkää. Kaksi Terän miestä MyLoggerit koteloissaan ja yksi watussi tummansinisissään suuntasi pimenevään keskiviikkoiltaan porvaristokaupungin päähautausmaan liepeiltä. Illan latu oli 9,7 km ja tavoiteaika 1.19.34. Jos watussi jotenkin onnistuisi alittamaan tämän huikean ajan, olisi suurviestien perusjännittäjälle tarjolla laukullinen lihasrelaksanttia. Onneksi veturit oli ostettu tilanteen tärkeyden edellyttämillä panoksilla ja parmapaita pääsikin rakentamaan itselleen taas selkäjuoksujen aatelia. Vetureiden valkopaitojen tähtäimet ja satelliittipaikantimien valot helpottivat hommaa sopivasti. Mielikuvitusolennot norjalainen AN ja ruotsalainen JP pysyttelivät tiukasti taustalla ja antoivat suomipoikien vetää.

Vitosrastin mustatukkainen puskatutka havaitsi kolmikon etenevän yhä sopuisasti yhdessä. Tummassa yössä toinen Terän miehistä oli onnistunut värjäämään puhtoisen valkoiset housunsa ripulinruskeiksi. Nähtävästi kaksi neideintä oli siististi kiertänyt kakkosvälin mutalikot. Jatkossa yömieskolmikko pysyi tiiviissä tuntumassa toisiinsa, eikä kenenkään pää kestänyt karkailua kovinkaan pitkään yhä pimenevässä kevätillassa. Mikäs siinä, matkan varrella kello kertoi salkun olevan tulossa ja Kannunkulman pääesiintyjää ehdittäisiin katsastamaan taatusti ajoissa.

Illan suurinta dramatiikkaa koettiin aivan kalkkiviivoilla. Viimeisen rastin kivellä aikarauta pysähtyi lukemiin 1.12.00 ja yömiehen fiilis oli helpottunut. Jes! Keissi kotiin ja Vappurastien nesteytys hoideltuna. Eipä sitten muuta kuin jälkispekulaatiot käyntiin, joskin yömiestä mietitytti Kirkkonummen intiaanin mystinen poissaolo sillä olihan hänellä vielä kello käynnissä. Kolmikon tarkin taitoniekka tokaisi abaut kolmen minuutin jälkispekulaatioiden jälkeen, että "onkohan tämä sittenkään oikea paikka (viimeinen rasti)?" Metsää pyyhkineet valokiilat lakosivat välittömästi alas karttoihin ja iloinen puheensorina vaihtui ylikuumentuneiden prosessoreiden raksuttamiseen. Käsinkosketeltavan jännittyneen tunnelman katkaisi hätäinen kysymys: "Vieläkö aika riittää?". Vastauksen sijaan kananugetteja syöneen olympiavoittajan lailla Lietolais-Mynämäkeläinen avokalliokauris irtosi limpusta viilatut hybridikengät rapisten kohti alarinteessä sijainnutta ruispuikulakumparetta, jonka juurella ledillä valaistu rastikivi sijaitsi.

Herkkä kosketus kiveen, palanen lyijyy sydämestä.

Puolimatkan krouvin kynnyksellä

Yösuunnistajan vuosi päättyy lokakuun lopulla Smålandskavleniin ja sitten alkaakin pian uusi into treenata kohti puolen vuoden päästä pidettävää Tiomilaa, tuota keväistä ruotsalaista yösuunnistusjuhlaa. Tiomilassa punnitaan miten harjoottelu on sujunut ja sitten herkistellään kohti keskikesän taianomaista klassikkoa, Jukolan Viestiä. Kesä menee rillutellessa kun päivänvaloa vaan riittää kunnes elokuussa lamppu kaivetaan taas kaapista ja alkaa satsaus SM-yöhön. Ja pian koittaakin taas kauden päättävä Smole ja sama toistuu.

Nyt on enää muutama yö jäljellä ennenkuin veri punnitaan tosi paikassa. Silleen on hieman epävarmat fiilikset, kun viimeisen viikon yöässäilyt ovat sujuneet joko keskikertaisesti, lähes nappiin tai sitten syvälle penkin alle. Mikäköhän noista osuu Tiomilaan? Ehkä eniten kuitenkin epäilyttää se, että Smonkun jälkeen yöharjoitusvarastoon on kertynyt vasta 30 treeniä kun esimerkiksi viime kaudella niitä oli Smålandskavlenista Tiomilaan yli 60 ja toissa kaudellakin yli 50. No näillä mennään nyt ja haluaisinkin uskoa kohtaloon, että tuleva suoritus on jo kirjoitettu tähtiin eikä siihen voi enää vaikuttaa. Kuitenkin mielessä on ajatuksia, että lähtömerkin jälkeen homma olisi jotenkin omissa käsissä.

Mutta nyt itse asiaan eli menneen viikon yösuunnistuksiin. Numero 28 jälkeen Smålkun oli Väransbyn ralli. Jo treeniin autoillessa totesin olevani vauhdin puolesta statisti. Yhtäkkiä taustapeiliin ilmestyi valkoinen Seatti vaikka hetki sitten peltoaukean läpi mennyt tie oli tyhjää täynnä. Muutaman kurvin Seatti jaksoi seurata punaista Nissania mutta sitten hurautti ohi ja katosi horisonttiin huolestuttavan vauhdikkaasti. Mastolle menevällä hiekkatiellä oli Seatista näkyvissä enää vain renkaanjäljet ja jäljistä pystyi päättelemään kuskin käyneen ennenkin tuolla yösuunnistamassa. Sen verran hienosti mutkat oli ennakoitu optimaallista ajolinjaa valiten.

Itse yötreeni oli aivan priimaa, yhteislähtö, paljon kovatasoista porukkaa, hieno lumeton maasto, täysikuu, emitit ja kaikki. Kyllä Lynx osaa. Tossulla tuli pataan niin metsässä kuin siis autotielläkin ja pummasin kolmosta yli minuutin. Vihreällä rinkulalla on merkitty kukkula, johon olisi pitänyt hakea tuntumaa ja sitten rastinotto olisi ollut helpompaa. Tämä treeni putoaa siis kategoriaan keskinkertainen. Eikä siinä vielä kaikki, paluumatkalla sama viattoman valkoinen Seatti pyyhälsi taas ohi ja katosi hetkessä horisonttiin. Noilla ajonäytöillä pitäisi kyllä Seattikuskille aueta paikka vaikka ihan Tion ykkösjoukkueeseen.

Numero 29 oli tällä kertaa Kevätyönviesti Naantalin Luonnonmaalla. Mun kohdalle osui kakkosjoukkueen kakkososuus vaikka toivoinkin mielessäni kolmatta tai neljättä osuutta, että olisi mahdollisimman pimeä. Pääsin matkaan hyvässä paikassa hieman ennen Parman kolmosen Ködeä ja KR ykkösen Martomaata. Taktiikka oli selvä, annan Martomaan vetää ja teen mahdollisuuksien mukaan yhteistyötä Köden kanssa. Tää oli taas niitä keikkoja, kun kävi tuuri oikeissa paikoissa eivätkä pienet virheet kasvaneet isoiksi. Lisäksi Simolle sattui sama rata ja juuri kun olin putoamassa letkasta niin oksa pyyhkäisi Simon lampun päästä ja sain hengähdysaikaa Simon kiroillessa ja fiksatessa lamppuaan.

Muutenkin punamustan paidan perässä roikkuminen alkaa olla jo tuttua sillä näin Airilaa viime vuoden Smolkussa ja Hernelahden peesissä jolkotin vaihtoon viime kaudella niin Tiomilassa kuin Jukolassakin. Saapa nähdä sattuuko mulle Miilassa sama osuus kuin Martomaalle ja kerkiänkö peesiin. Jotenkin hirvittää sillä Tiomilassa on tuskin lampun fiksailutaukoja tiedossa. Anyway, Kevätyö sujui multa siis lähes nappiin ja kepsiviivaa kelpaa katsella myöhemminkin. Huippufiiliksen täydensi Suonpään Lassen tyylikäs kirivoitto nimimiehistä ja Parman kakkonen oli kuudes. Ei siis pöllömmin.

Paloheinä, tuo pääkaupunkiseudun Perstorp, näytti jälleen kerran mahtinsa ja jengi pummasi urakalla HS:n yötreenissä tiistai-iltana. Mä olin myös mukana hiomassa yösilmää muutaman Parmalaisen kanssa ja ainakin Deltalaisia sekä Lynxiläisiä vaikutti olevan treenissä isompikin kööri. Ei oikein tekisi mieli tätä numeroa 30 analysoida, enkä taida paljon jaksakkaan vaikka tässä olisi nyt todellinen kehittymisen paikka. Treenissä tuntui koko ajan, että lamppu ei oikein pysy päässä ja jouduin sitä säätämään. En pysynyt yhtään suunnassa ja rasteja pyörin ympyrässä. Reittipiirrosta en osaa piirtää. Lisäksi otin huolestuttavan lungisti koko ajan ja lähes kaikki kunnianhimo sujuvaan yösuunnistukseen oli kadonnut. Apua. Positiivista on se, että huonommin ei oikein voi enää mennä. Nyt täytyy kaivaa kadonnut itseluottamus syvältä penkin alta ja lähteä nöyrin mielin ruotsinmaalle. Akut lataukseen, kamat kassiin, salkku laivalta ja kaikki taitaa olla taas ihan kohdallaan. Tsihauttelemisiin!

Vain muutaman sekunnin tähden

"There are two kinds of people in the world my friend. Those who make mistakes and those who don't."

Orastava kevätflunssa kirvoittaa spekuloimaan harjoitteluni tulevaisuutta esimerkiksi virhemääräanalyysin kautta. Jos oletetaan insinöörimäisesti, että ero maailman kärkeen suunnistusjuoksussa on keskimäärin minsa per kilsa ja taitopuolella tappiota kertyy 30 sekuntia samalla matkalla. Kympin kisassa siis takkiin tulee yhteensä vartti. Jos nyt oletetaan lisää, että skarppaamalla taitopuolen treeniin olisi mahdollista puolittaa suunnistuspuolella jääminen 30 sekunnista 15 sekuntiin niin loppuaika paranisi saman tien siis huimat 2 ja puoli minuuttia. Eiköhän ton pitäisi motivoida analysoimaan virheitään yhä tarkemmin. Yleensä vaan se tuppaa olemaan niin, että virheseula on turhan väljä ja uskottelee itselleen että enhän mä tolla välillä oikein mitään koukkinut. Tuntuu, että mun rahkeet eivät oikein riitä alle viiden sekunnin resoluutioon, joten aika amatöörimäistähän seuraava analyysi on. Isot pojat miettii jo millisekunteja.


"When the chimes end, do your worst. Try and beat me darkness, just try."

K-1

Melko hyvin, pieni vauhdin jarrutus rastiympyrässä mutta putosin sittenkin suoraan rastille, ripaus tuuria siis ja hyvä niin. Ajanhukka alle 5 sekuntia.

1-2

Mutkittelua vähälumisempaa maastoa etsien, selkeä pysähdys rastiympyrässä rinteessä, kun rasti olikin yllättävän alhaalla. Ajanhukka 5 sekuntia.

2-3

Alku liian pitkään rinteessä ja pieni pysähdys, nopeammin alas polulle olisi pitänyt mennä. Rastinotto ok. Ajanhukka 5 sekuntia.

3-4

Reitinvalinta varman päälle mutta hieman liian aikaisin polulta varmistellen ja jyrkänteitä pitkin ylös. Rastinotto puikkoihin. Ajanhukka alle 5 sekuntia.

4-5

Katsoin oikeaa kiertoa mutta päätin vetää suoraan. Varsinais-suomalaisittain huipun kautta rinnekumpare katsoen notkoon, jotta tiedän olevani oikealla puolella tullessani "tyhjän" alueen jälkeiseen rastikumpareikkoon. Rastin takana oleva iso mäki unohtui ennakoida, taidon puutetta nähdä oleelliset. Pieni hidastus rastinotossa. Ajanhukka alle 5 sekuntia.

5-6

Ihan hyvin, rastinotto mäen laitaa ja bongasin kivikaksikon. Tästä en nyt ihan heti keksi tai muista mitään vauhdinhidastuksia tai pysähdyksiä. Täytyy hommaa kepsi, niin ei tarvii muistella. Ajanhukka alle 5 sekuntia.

6-7

Ensimmäinen selkeä virhe, tää voisi jotakuta taitoniekkaa hymyilyttää. Tarkoitus oli pudottaa rinteeseen hieman rastin vasemmalle puolelle mutta ilmeisesti vihreässä ajauduin liikaa vasemmalle enkä nähnyt keltaista ennen rastia. Matka tuli täyteen ja reilu pysähdys, rinne loppuu jo, kivi, avokallio, fiilis vasemmalla olosta ja korjaus rastille suoraan. Ketutti. Ajanhukka 20 sekuntia.

7-8

Reitinvalinta oikealta polkuja kierrellen, tulee vähän hiottua juoksuaskelta eikä vain kahlattua hangessa. Tää väli meni nappiin enkä nyt lähde niuhottamaan hetken epävarmuudesta, kun mustalta tieltä ei polun risteystä meinannut kuulua siinä vaiheessa kun sitä jo odotin. Ajanhukka alle 5 sekuntia.

8-9

Osaksi samoja jälkiä kuin kasille. Rastinotto hieman oikealta puskasuojuotin päästä, jotta vihreän läpi tultuani tiedän heti mennä hieman vasemmalle ja napata leiman sujuvasti. Hidastin vauhtia havaittuani peuran kiiluvat silmät juuri ennen rastiottoa, joten siitä vois jotain laskea. Ajanhukka alle 5 sekuntia.

9-10

Reitinvalinnassa epäilyttää ässän tekeminen eli juokseminen molemmilla puolilla rastiväliviivaa ja kaukana siitä. Se ei yleensä Suomessa kannata. Mutta jotenkin vaan teki mieli juosta ladulla vaikka kiukkuisia hiihtäjiä siellä vastaan suihkikin. Rastinotossa pieni vauhdin pudotus, kun heijastin luurasi kiven takana ja piti varmistaa ensin, että syöksyn oikealle kivelle. Ajanhukka alle 5 sekuntia.

10-11

Polun mutkasta lähdin suoraan ja tajusin myöhemmin, että olisi pitänyt jatkaa polkua ja ottaa rasti vasemman kautta. Näin lähdinkin sitten lopulta tekemään mutta olin hyvin epävarma noustessani linjalle ja nähdessäni kivikaksikon niin oikealla kuin vasemmallakin. Kartasta löytyi kolme kaksikkoa, joten mietitytti, että korjasinko tarpeeksi vasemmalle ja silloin oikean puoleinen olisi se oikea. Peilasin matkaa huipulle ja valitsin sitten oikean kivikaksikon. Ajanhukka 10 sekuntia.

11-12

Alku taas latua ja sitten suunnalla. Kivutessani rastimäkeen hieman epävarmat fiilikset mutta luin itseni kiinni jyrkänteistä. Fiilis oikealla olemisesta auttoi. Ajanhukka 5 sekuntia.

12-13

Pientä häröilyä polkujen kanssa ennen luistinrataa, tarkistin rastimääritteen, kumpareiden väli siis. Pieni koukkaus vasemmalta suoraan lipulle. Ajanhukka 5 sekuntia.

13-14

Teeveestä tuttu väli. Muistin Huippuliigan lähetyksestä, että helposti ajautuu vasemmalle ja vahdinkin kompassia tarkasti. Peitteistä ennen rastia mutta osuin suoraan vaikka yritin vetää varman päälle vähän oikealle. Kiveä en nähnyt. Selkeesti auttoi, kun skarppasi tietoisesti tai sitten vaan kävi säkä. Treenin ensimmäinen nollaväli ja siihen ne sitten jäivätkin.

14-15

Alkuväli hyvin paitsi pieni pysähdys rinteessä ennen polkua, olin hieman sekaisin suunnista. Rastinotossa kartanlukuvirhe eli luin supan kumpareeksi ja kun mäkeä ei kuulunut niin vedin pitkäksi polunristeykseen. Kellot kyllä soivat mutta eihän sitä malta. Ajanhukka 20 sekuntia.

15-16

Keskittyminen klassisen vajavaista pummin jälkeen, ensin töksäytin polkua ladulle ja myöhemmin ladulta liian aikaisin väärää polkua. Pieni pysähdys ja korjaus. Rastinotossa myös pientä epävarmuutta. Huono fiilis jäi. Ajanhukka 15 sekuntia.

16-M

Pientä pihasprinttiä maaliin, maltoin katsoa kartasta maalin tarkan sijainnin talon kulmalla.

Virheitä kertyi siis yhteensä 85 sekuntia 6.4 kilometrin matkalla mikä tekee hieman yli 13 sekuntia per kilometri ja hieman yli 5 sekuntia per rasti. Tässä on siis laskettu vain virheet, jotka ylittävät viisi sekuntia yhdellä rastivälillä. Jostain oon kuullu, että maajoukkuemiehillä virheet painuvat ehdottamasti alle 10 sekunnin per kilometri joten ihan lupaavaahan toi tulos siinä valossa on. Seulassa on tietenkin aina tiukentamisen varaa, nythän en kehdannut edes myöntää tai saati piirtää ihan kaikkia kämmejäni. Mutta niinhän se menee, hyvä alku tämäkin. Joku toinen kerta täytyy sitten miettiä miten noita pummeja voisi vähentää tai ainakin pienentää riskiä. Mutta onhan se niinkin, että pikkasen saa koukkia jos vaan tossu kulkee. Joten paras vaan meikäläisen satsata taitopuolelle jatkossakin.

"Didn't hear what the bet was?"

"Your life."

Yösuunnistuksen jälkiromantiikkaa

"Tyynenä, kaukaisuudessa sinertävänä kiertyi hänen ympärilleen metsäinen, avara maailma, ja laskeutuva aurinko lännen reunalta valeli kultaisella ruskollaan noita vanhoja, takkukarvaisia kuusia vuoren harjanteella."

Klaukkalan vesitornilta ei ole kuin kivenheitto Palojoelle, joten eiköhän tää ollut ihan osuva aloitus. Tai ainakin väkisinväännetty. Takkukarvasta en tosin tiedä mutta ainakin lunta piisasi. Ja aika paljon mäntyjäkin oli. Paremmin toi lainaus sopii sinne minne se oikeasti kuuluukin eli Sipoon Söderängenin eteläpuolen jyrkkäpiirteisille kuusikkomäille. Siellä on takkukarvaakin.

Ja kuten arvata saattaa homman nimi oli Rajamäen Rykmentin pitämä yöharjoitus Nurmijärvellä, tuolla Seitsemän Veljeksen synnyinpitäjässä. Järjestelyt olivat viimeisen päälle särmät. Osallistujat saivat numerot rintaansa ja kartat oli nidottu numeroittain puiseen karttatelineeseen. Rasteilta löytyi niin heijastimet kuin pikku rastiliputkin sekä emitit. Rata koostui neljästä hajontalenkistä ja matkaa kertyi hieman yli kuusi kilometriä. Kyllä kelpasi varsinkin kun ekan lenkin jälkeen pahimmissa kinoksissa oli kunnon urat ja selvimmät jäljet johtivat nätisti suoraan rasteille. Olin jo ehtinyt elätellä toiveita nousukunnostani mutta tohon vesitornin mäkeen ne unelmat hyytyivät yhä uudestaan. Pitäisiköhän siirtää tähtäin suosiolla vaan Jukolaan ja mennä laivalla Tiomilaan, jos vain joukkueeseen valitaan.

Ekalla lenkillä pummasin kolmosta, kiersin nenää liikaa oikealta enkä korjannut tarpeeksi takaisin. Seuraava luunkova Keun kasvatti heti Hairilan ja Rusasen jälkeen kuittasi mut tyylipuhtaasti. Ja seuraavalla välillä yritti heti karkuun. Niin sitä pitää nuoruuden innolla. Pistäkää nimi mieleen, Santtu Sainio. Reittipiirroksia en jaksa nyt kyhätä, kaikkihan tuolla juoksivat suunnilleen samoja jälkiä. Muutenkaan ei ole hyvä liikaa nyhrätä karttojen parissa, ettei vaan totuus unohdu.

Heti toisen kierroksen ykkösvälillä sorruin oravapolkuvirheeseen, kun suunnistin aluksi suoraan kakkoselle. Huomasin kuitenkin kämmini mäen alla menevällä polulla ja kipusin siitä sitten rastille pummaten sitä kiireessä lähes minuutin. Ei tota nyt oikein voi selitellä ja sehän ketuttaa.

Kolmannella lenkuralla pääsin sitten nauttimaan vesitornin mäestä kunnolla, kipusin polkua samasta jyrkästä kohdasta kahdesti. Ykköselle mennessä meni kävelyksi hieman myöhemmin kuin neloselle könytessä. Kumma kyllä vaikka ura olikin jo leveämpi.

Viimeisellä lenkillä katsoin ykkösvälille polkukiertoa oikealta mutta päätin kuitenkin tampata suoraan ja fiilistellä vesitornia vielä kerran. Tää lenkki taisi olla kaikilla viimeisenä sillä jälkiä oli huomattavasti vähemmän. Kolmoselle löysin reitin tiheikössä, josta kukaan ei ollut mennyt ja lunta oli lähes polveen asti. Ei oo todellista, kävelyksi meni loivaan ylämäkeen. Viimeisessä penkassa vitoselle sitten katkesi kamelin selkä ja reidet kramppasivat, laitoin kunnolla kävelyksi ja otin rastin tällä kertaa tarkasti. Olis ollu kiva nähdä isoja poikia tässä nousussa, miten tossu olisikaan noussut. Ehkä tää oman kunnon dissaaminen saa jo riittää, selvisinhän tästä kuitenkin pari minsaa alta tunnin ja erään toisen seuran Tiomila ykkösjoukkuekandidaatti jäi kolme. Siinäpä on meijän manakereille ihmettelemistä. Jutun otsikko ehkä lupaili paljon mutta tää oli nyt tässä.