Kuljen jaloin muistojen suolla, ylitse taistelen

Neljännesvuosisadan suunnistettuani ja auringon jo laskiessa horisontissa päätin kääntää katseeni vielä kerran pois iltaruskosta ja yrittää. Tieni on kulkenut Keun keltasinisistä Parman sinikeltaisten kautta Kalevan Rastin punamustaan. Unelmien jahtaaminen jatkuu yhä ja aika näyttää mitä tapahtuu. Ainakin yritän.

Ethän pelkää pimeässä, luovuta koskaan en.

Viime viikonloppuna olin mukana Kalevan Rastin Infoleirillä Kolilla. Infoleiriksi ohjelma oli yllättävän urheilupainotteinen eikä kabineteissa turhia jaariteltu. Mielenkiintoisena taitoharjoittelun muotona leirillä harrastettiin ns. kuivaharjoittelua sisätiloissa pöydän ääressä. Kuiviksiin liittyviä opettavaisia spekulaatioita kuuntelin innolla ja korvat höröllä.

Vajaa kolme kuukautta sitten alkaneen nilkkavaivan kuntoutus on edennyt pikkuhiljaa ja nyt jalka kestää jo kevyttä juoksua hyvällä alustalla. Omalta osaltani leirin suunnistusharjoitukset menivät siis vaelluskenkäkävelyksi ja usein eteeni lyötiin naisten rata. Pehmeä lasku susirajan suunnistukseen oli aivan paikallaan sillä noissa treeneissä jouduin tosiaan pinnistelemään että ensinnäkään löytäisin kaikki rastit. Mutta mie löysin ne kaikki ja se on hyvä alku se. Ylläolevassa kuvassa on ensimmäinen pummini uuden seuran väreissä ja se tuli heti ensimmäisessä yötreenissä perjantaina.


Seuraavana päivänä pummailuni vain jatkui. Prkl, ei oo todellista että en löydä näitä suoraan ees kävellen. Lauantain yötreenissä sossin järkyttävästi taas ysirastia kuten ylläolevasta kuvasta näkyy. Treeni oli priimointa priimaa tulisine hajontoineen ja erilaisine maastotyyppeineen. Alkuradan vaativa korpimaasto muuttui suppamaastoksi ja loppu oli taas perusmäkimaastoa. Uskokaa vaan vaikkei se kuvasta käykkään ilmi. Harvoin on treeneissä tollaista vaihtelua, joka pakottaa mukautumaan nopeasti uuteen maastotyyppiin. Tän vuoden Luumäki-rastit oli muuten oiva kisa tosta näkövinkkelistä.



Yksi kuivaharjoituksista oli semmoinen, että ensin vilautettiin rastiväliä ja sitten piti sutaista siitä oleelliset kohteet paperille. Hektistä oli ja tuntui ettei annettu aika riittänyt mihinkään. Ylläolevassa kuvassa on esillä yksi taideteoksistani. Kuka arvaa mikä maasto, kartta ja väli?


Ammattimaisen leirin kruunasi sunnuntain pitkä suunnistus Kirkkokallion 1:15000 kartalla 90-luvun alkupuolelta. Luontoäiti oli värittänyt rinteet valkoiseen pakkaskuuraan ja maisemat olivat huikaisevat. Välillä reitti kulki synkkiin hyväpohjaisiin kuusikoihin, joissa oli ilo kuikuilla karttaan valmiiksi pelkistettyjä muotoja. Olin fiiliksissä enkä juurikaan poistunut viivalta. Kaksi kertaa pysähdyin. Kuvia ei valitettavasti ole filmillä vaan pelkästään verkkokalvojeni muistoissa.