Yösuunnistuksen jälkiromantiikkaa

"Tyynenä, kaukaisuudessa sinertävänä kiertyi hänen ympärilleen metsäinen, avara maailma, ja laskeutuva aurinko lännen reunalta valeli kultaisella ruskollaan noita vanhoja, takkukarvaisia kuusia vuoren harjanteella."

Klaukkalan vesitornilta ei ole kuin kivenheitto Palojoelle, joten eiköhän tää ollut ihan osuva aloitus. Tai ainakin väkisinväännetty. Takkukarvasta en tosin tiedä mutta ainakin lunta piisasi. Ja aika paljon mäntyjäkin oli. Paremmin toi lainaus sopii sinne minne se oikeasti kuuluukin eli Sipoon Söderängenin eteläpuolen jyrkkäpiirteisille kuusikkomäille. Siellä on takkukarvaakin.

Ja kuten arvata saattaa homman nimi oli Rajamäen Rykmentin pitämä yöharjoitus Nurmijärvellä, tuolla Seitsemän Veljeksen synnyinpitäjässä. Järjestelyt olivat viimeisen päälle särmät. Osallistujat saivat numerot rintaansa ja kartat oli nidottu numeroittain puiseen karttatelineeseen. Rasteilta löytyi niin heijastimet kuin pikku rastiliputkin sekä emitit. Rata koostui neljästä hajontalenkistä ja matkaa kertyi hieman yli kuusi kilometriä. Kyllä kelpasi varsinkin kun ekan lenkin jälkeen pahimmissa kinoksissa oli kunnon urat ja selvimmät jäljet johtivat nätisti suoraan rasteille. Olin jo ehtinyt elätellä toiveita nousukunnostani mutta tohon vesitornin mäkeen ne unelmat hyytyivät yhä uudestaan. Pitäisiköhän siirtää tähtäin suosiolla vaan Jukolaan ja mennä laivalla Tiomilaan, jos vain joukkueeseen valitaan.

Ekalla lenkillä pummasin kolmosta, kiersin nenää liikaa oikealta enkä korjannut tarpeeksi takaisin. Seuraava luunkova Keun kasvatti heti Hairilan ja Rusasen jälkeen kuittasi mut tyylipuhtaasti. Ja seuraavalla välillä yritti heti karkuun. Niin sitä pitää nuoruuden innolla. Pistäkää nimi mieleen, Santtu Sainio. Reittipiirroksia en jaksa nyt kyhätä, kaikkihan tuolla juoksivat suunnilleen samoja jälkiä. Muutenkaan ei ole hyvä liikaa nyhrätä karttojen parissa, ettei vaan totuus unohdu.

Heti toisen kierroksen ykkösvälillä sorruin oravapolkuvirheeseen, kun suunnistin aluksi suoraan kakkoselle. Huomasin kuitenkin kämmini mäen alla menevällä polulla ja kipusin siitä sitten rastille pummaten sitä kiireessä lähes minuutin. Ei tota nyt oikein voi selitellä ja sehän ketuttaa.

Kolmannella lenkuralla pääsin sitten nauttimaan vesitornin mäestä kunnolla, kipusin polkua samasta jyrkästä kohdasta kahdesti. Ykköselle mennessä meni kävelyksi hieman myöhemmin kuin neloselle könytessä. Kumma kyllä vaikka ura olikin jo leveämpi.

Viimeisellä lenkillä katsoin ykkösvälille polkukiertoa oikealta mutta päätin kuitenkin tampata suoraan ja fiilistellä vesitornia vielä kerran. Tää lenkki taisi olla kaikilla viimeisenä sillä jälkiä oli huomattavasti vähemmän. Kolmoselle löysin reitin tiheikössä, josta kukaan ei ollut mennyt ja lunta oli lähes polveen asti. Ei oo todellista, kävelyksi meni loivaan ylämäkeen. Viimeisessä penkassa vitoselle sitten katkesi kamelin selkä ja reidet kramppasivat, laitoin kunnolla kävelyksi ja otin rastin tällä kertaa tarkasti. Olis ollu kiva nähdä isoja poikia tässä nousussa, miten tossu olisikaan noussut. Ehkä tää oman kunnon dissaaminen saa jo riittää, selvisinhän tästä kuitenkin pari minsaa alta tunnin ja erään toisen seuran Tiomila ykkösjoukkuekandidaatti jäi kolme. Siinäpä on meijän manakereille ihmettelemistä. Jutun otsikko ehkä lupaili paljon mutta tää oli nyt tässä.