Vassbölestä Västerbyyhyn

Syksyn yöässäilykausi on vihdoin avattu. Viimeksi lamppu on ollut päässä Jukolassa ja sen kyllä huomasi. Meno oli tökkivää ja sujuvuus tiessään. Kymppiwatin halogeeni tarjosi mukavan pehmeän valon kartanlukuun mutta siihenpä se sitten jäikin synkässä syyskuun yössä. Onneksi mukana Lupinen loistoa esittelemässä oli moninkertainen suurviestien kestomenestyjä ja yöosuuksien luottomies, jolta löytyy kenkälaatikollinen rautaa noista kekkereistä. Ykkösvälillä haahuilimme eri reittejä jonkun vartin, joten paras julkaista ensimmäisenä vasta toi kakkosväli.

Täsmäharjoittelu kun on muotia niin tottahan vedimme Paulinin kartalla ja tietysti mahdollisimman lähellä Västerbyn kaltaista maastoa. SM-yön kisasivuilta löytyy seuraava karttanäyte, joka osuisi ehkä paremmin vaikkapa ihan Solvallaan tai Kopparnäsiin. Täytyypä pistää korvan taakse. Laakeeta kalliolaikukkoa anyway.


Kolmosnelos-väli oli priimaa pienipiirteikköä vaikkakin hommaa helpotti kapean pitkulan mäen selkeys. Rastinotossa oli makeeta könytä kohde kohteelta, jyrkänne, kumpare, jyrkänne, kumpare ja suoraan lipulle.


Vitoselta seiskalle oli suht loivapiirteistä pyöreää kalliomäkeä höystettynä detaljeilla. Ja niinhän siinä sitten kävi, että pyöräytimme kunnon rastinottovirheet niin vitoselle kuin kutosellekin. Seiska sentään osui nappiin nenän vartta alas loikottaen.


SM-yössä pienipiirteisyys ja laakeus on paikka paikkoin todella vaativan näköistä ainakin meikäläisen silmään. Allaolevasta näytteestä tulee mieleen enemminkin Meikojärvet, Kelakärrit ja Gillerbergetit kuin nää Vassbölen suht iisit kukkulat. Vaalean vihreetäkin löytyy kuin Kuusijärvellä konsanaan. Vai mitä mieltä olette tästä?


Matka jatkui ja kasiysi-välin päätteeksi oli tarjolla tiukka rastinotto. Pikkukivi mäen päässä pelasti jälleen kerran ja siitä oikean jyrkänteen taakse löytäminen oli enää läpihuutojuttu. Tuntuu, että yöllä on aika hyvä taktiikka vaan laputtaa suunnalla ja lukea kartasta mitä sattuu maastossa näkemään ja sitten havaintojen perusteella päivittää kulkusuuntaansa kohti rastia. Ei ehkä nopein tapa mutta pitkässä juoksussa saattaa olla melko toimiva.


Rastin yhdeksän seutu muistuttaa vähän alta löytyvää SM-yön karttanäytettä. Tai sitten ei. Meniköhän meijän tyyppimaastoilu sittenkin ihan tuiks. Helsingin seudulta ei nyt tule mieleen yhtään karttaa mistä löytyis tommonen eläinten syöttöteline.

Radan loppu jatkui samalla linjalla kuin alkukin. Lähes jokatoista rastia haahuilimme ympyrässä ja tuntui, että hommasta ei oikein tule mitään. Mukavaa oli kuitenkin taas yösuunnistaa ja huomata, että siinä on aidosti vielä paljon opittavaa. Superlamppujen markkinoinnin puristuksessa yritän sitkistellä vanhalla halollani sillä onhan se nyt parempi treeni, kun on vähemmän valoa käytössä. Vähän niinkuin suunnistaisi vaativampaa rataa oikeesti kuitenkin helpommassa maastossa. Ei vaan oo kelmeän keltaisen loppumatkasta jo hiipuvan halogeenin voittanutta.