Yksi rasti liikaa, yksi paintti liian vähän..

Harvalla on olohuoneessaan mukavasti lämmittävää takkaa, uneliaan upottavaa pehmeää nahkasohvaa sekä tukevaa tammipöytää, jolle voi tuoppinsa laskea todellakin huoletta sen kaatumisesta. Iloinen puheensorina voimistuu illan mittaan ja tiskin takaa palvelu pelaa. Pubikulttuurissa on puolensa, pienessä hilpeässä hiprakassa eivät tulevat suunnistukset yömiestä jännitä. Pitäisiköhän ottaa vielä yksi? Spekuloidaan, että ei. Kiitävän hetken ajattelen toisin..

Tällä saarella maasto on usein pohjaltaan miellyttävää edetä ja polkuja risteilee sinne tänne. Välillä menoa hidastavat aluskasvillisuus saniaisten ja varvikkojen muodossa sekä tiheät lähes läpipääsemättömät puskat, joihin voi juuttua minuuteiksi. Varsinkin yösuunnistuksessa rastinotto on vaativaa, heijastimia ei yleensä käytetä eivätkä rastipisteet useinkaan näy kuin muutamia metrejä. Nyrkkisääntönä voi todeta, että jos rastipiste on kuoppa niin lippu löytyy kuopan pohjalta. Eli kieli syytä on pitää keskellä suuta astuessaan rastiympyrään ja muistaa, että pää kääntyy myös kaulasta ylöspäin.


Kohtalo astui peliin rastivälillä numero 28 (ks. allaoleva kartta). Siihen asti tankkaus oli ollut melko onnistunut mutta juuri tunnin jälkeen nestehukka alkoi vaivata ja haaveilin alituisesti siitä toisesta oluesta joka jäi eilen juomatta. Juoksin ylempänä rinteessä feikkipolkua (sininen reittiviiva) ja luulin olevani pinkissä rinkulassa vaikka olinkin keltaisessa. Sitten tultuani polulle samaistin itseni pidemmällä olevalle isolle polulle ja lähdin mutkasta rinnettä pitkin oikaisemaan seuraavalle polulle. Laskin kaksi polkua mutta sitten rinne vain jatkui ja jatkui. Epävarmuus iski sinisen äksän kohdilla ja mietin sitä tuoppia. Miksen ottanut varman päälle? Päätän palata takaisin kartoittamaan rinteen polkuja ja lopulta otan homman haltuun varsinais-suomalaisittain korkeimman kohdan kautta. Päässä on takonut ajatus virheestä jo eilisestä lähtien mutta vasta nyt sen todella kuulen.

Paikallisen tavan mukaan yösuunnistuksen jälkeen palautellaan pubissa ja sinne mekin suuntasimme. Siemaistuani ensimmäisen huikan huurteista ja pyyhittyäni ohrapirtelön vaahdon suupielistäni ajatukseni kirkastuvat ja tajuan, vasemmalta, vasemmalta sinne kakskasille olisi pitänyt juosta (punainen viiva kartassa). Puolen tuopin ajan virhe harmittaa ja mielenkiinto suunnistukseen säilyy, olisihan se aika tylsää jos ei koskaan edes sekuntiakaan koukkisi, saati sitten megaluokan kolmea minuuttia.

Thames Valley Orienteering Clubin mitalijuhlat venyvät pikkutunneille ja tulihan sitä myös tarkistettua, että himoittu pokaali on hyvää tekoa eikä vuoda.


Sunnuntaina oli sitten vuorossa päiväsuunnistusta hyvinkin nopeakulkuisessa maastossa. Eilisen rennon menon jäljiltä juoksu oli paikka paikkoin tosi kevyttä ja poluilla tuntui samalta kuin Concorden lähtökiidossa. Päivänvalossa rastit löytyivät hyvin vaikkakin ojan pohjalta leiman joutuikin välillä hakemaan. Homma sujui kunnes vuorossa oli kohtalon rasti 28, kädet täristen otan leiman rastilta 27 ja päätän vetää varman kautta vasemmalta tietä kakskasille. Luen tieristeyksen ja lähden notkoa ylämäkeen, havaitsen kumpareen oikealla, suuren puun vasemmalla ja kumpareet rinteessä (keltaiset rinkulat). Mielikuva rastista on rinteessä mutta saavunkin mäen päälle eikä rastia näy. Katselen vihreän rinkulan suuntaan josko rinne jatkuisi mutta ei, mäen päällä ollaan. Mitä ihmettä? Taas olen ihan kujalla. Varmistan uudestaan rinteestä suuren puun ja kumpareet ja tulen ihmettelemään samaan kohtaan kuin aikaisemminkin. Löydänköhän tätä kuoppaa ikinä? Päätän suunnata pohjoiseen tielle ja tupsahdan sattumalta rastille. Siellähän se lippu lojuu pikkukuopassa saniaisten lomassa. Huh huh, tällä kertaa selvitin rastin numero 28 vain hieman yli minuutin virheellä. Tässä maastossa siinä ajassa tosin juoksee lähes kolmesataa metriä, joten megaluokkaan tääkin pummi painuu.