Kesä, eikä mitään tekemistä

Mikkeli-Jukola on juostu. Suoritukset, väliajat ja GPS-seurannat analysoitu. Pettymykseen on totuttu. Matkaa pienen pojan unelmaan jäi loputtomalta ikuisuudelta tuntuva 6.31. Ehkäpä sitten ensi vuonna Hyvinkäällä polvennostojuoksua suosivassa mäkisessä ryteikössä. Luovuttaminen on tunnetusti syntiä mutta parturikeikka tässä silti on tulossa (rahoitusta on alkanut löytyä), parran tyngästä jo kovan painostuksen alla luovuin.

Sorruin tossa viime viikonloppuna osallistumaan päiväsuunnistus päivään Ikaalisissa ja nelosen koukku jäi sittenkin haaveeksi. Muutenkin tuli tehtyä vain kolme virhettä ja kaikki ennen after skiitä. Juoksin myös kauden ensimmäisen sprinttini vaikka olen niitä yrittänyt hiljaa boikotoida. Pelotti ennen starttia, että koska kierrän ensimmäisen talon, puskan tai lipputangon väärältä puolelta. Sileän kympin ennätykseni on tosin lähempänä neljääkymmentä minuuttia kuin puolta tuntia, joten paras vaan jatkaa hiljaista boikottia. En sitten tiedä miten Finin sprintissä rimpuilen, jos liiton miehet MM-katsastussarjaan meinaavat kelputtaa.

Anyway, tilanne säänkin puolesta näyttää nyt siltä, että Helle Heinonen suuntaa pian parille hyytävän huurteiselle after workille.

kaupunki nöyränä sylissä
sormissa tuoksuu tupakka
sun nauru on vieras ja ihana
kato mua kun mä villinä värisen
enkä surua pelkää kun tunne en
oo miten suloinen kesä
kun se loppuu, jää vain pimeä

Just näin ja elokuun lopulla sitten kaivetaan halogeeni kaapista ja aletaan tekemään yötreenejä niinkuin ei ennen vielä olisi koskaan tehnytkään. Kylmä faktahan on, että harjoitus tekee mestarin. Eikä mikään tule olemaan toisin. Miettikää sitä.

Forsa!

Kahdestoista Kännykkäkisani (nykyinen Forssa Games, joskus myös nimellä Forssa Phone Games) päättyi niinkuin usein ennenkin, pettymykseen. Karvasta on kalkki mutta ei auta itku markkinoilla. Kyllä mä vielä joskus tulen, tulenhan? Tuleehan näitä kisoja mutta tyhmäähän se on juosta huonosti ja sitten ketuttaa. Stana.

Ylläolevassa kartassa pinkkiviiva kuvaa reittiäni vitoselta kutoselle, poikkiviivat ovat merkkeinä reiluista pysähdyksistä. Keltaisilla rinkuloilla merkityt kohteet kertovat todellisista havainnoistani, jotka samaistin punaisten rinkuloiden fiitsöreiden kanssa. Kumpare, kivi, tiheikön reuna, soistuva, iso kukkula, suorasti. Levykompassi-kontrolli unohtui kiven tienoilla ja vaikka tiesin olevani lähtökohtaisesti ennemmin liikaa oikealla kuin vasemmalla niin silti samaistin ison kukkulan liikaa vasemmalle. Lopulta paikansin suorastin supassa ja säntäsin kohti kutosta. Minuutin perään lähtenyt Liukkonen tulee vastaan ja kiire on hakemaan leima. Enpäs osukaan rastille ja huomaan kaksi minuuttia perään lähteneen Huttusen olevan myös mestoilla. Pian kuvioihin ilmestyy myös neljä minuuttia perään lähtenyt Fagerudd. Peesaan oikeaa miestä ja löydän rastin heti Kimin kannoilla. Huttusta ei näy enkä ketukseltani jaksa rueta huutelemaan että tääl o. Rastiväliaikani 5.37, nopein 2.03, Huttusella 5.35. Elikäs maaginen kolmen minuutin päiväsuunnistuspummin raja on nyt rikottu, seuraavaksi lähden jahtaamaan nelosen haamurajaa. Ties vaikka jo Ikaalisten Juhannusajoissa tai Suunto Gameksessa?

Loppumatka sujui rattoisasti ammattimiehen varman rauhallisia otteita tarkkaillen. Muutamassa kohdassa Kimi laski hieman vauhtia ja otti homman vielä tarkemmin grippiin. Vikalle missattiin tiereitti mutta muuten vedettiin ihan hyvin. Tai siis mä peesasin taidokkaasti. Mietin siinä peesissä, että hyvä treenata pikkasen selkäjuoksua sillä onhan Jukola tossa tulossa. Ja taktiikkani tokalle osuudelle onkin sitä myöten selvä.

Väärään mäkeen

Vähän nolottaa myöntää mutta viime aikoina olen harrastanut varsin paljon pelkästään päiväsuunnistusta ja yöjuoksut ovat harmi kyllä jääneet tyystin. Ei ole edes mitään hämärähommia saati baarikeikkoja hehkuteltavina. Tukkakaan ei oikein enää kasva mutta viikset vallan villisti. Satsaus keskikesän maagiseen klassikkoon on nyt tiukimmillaan, turhaa valvomista vältetään, päiväunia mahdollisuuksien mukaan siemaillaan, salaattia ja hedelmiä popsitaan ja muutenkin pidetään huolta siitä, ettei mikään kuuden viikon sikainfluenssa pääsisi yllättämään. Villasukkia käytetään siis jatkuvasti. Jos joku tulee juttelemaan, niin tyydytään murahtelemaan ettei nyt jaksa puhua, kun pitää säästää energiaa. Sanomattakin on selvää, että vanhat kartat on piirretty puhki rastivälejä ja radalla on juostu vetoja varmuuden vuoksi myös myötäpäivään. Muovipussi on varattu auton takapaksiin onnea tuottavan hevosen pskan varalle. Aurinko laskee, kello lyö pian yhtätoista, tasan viikko aikaa taianomaisen juhlayön alkuun. Kaikki on valmista ja taivaankannen tähtiin kirjoitettu. Tanner jo tömisee, kuuletteko?

Mutta takaisin päiväsuunnistukseen. Ehdin jo tossa keväällä aatella, että suunnistus päivällä olisi jotenkin tylsää, kun isoja virheitä joutuu kissojen ja koirien kanssa odottamaan. Ehdin kiertää niin Silja-rastit, Vappu-rastit, Firmaliigan ja yhden Huppuliigan kisankin ennenkuin Luumäki-rasteilla sitten rykäisin kunnolla väärään mäkeen. Pummi nousi heti vuoden päiväsuunnistus tilaston kärkeen. Osaltaan harmitti mutta toisaalta isoissa virheissä piilee aina todellinen kehittymisen paikka. Toisille toki isoja ovat 15 sekuntiset ja toisille taas tommoset karvan yli kaksminuttiset. Kehittymisen huomaa siitä, kun isot virheet pienenevät. Taustalla tässä Luumäen virheessä on klassinen kaava, pienempi virhe edeltää suurempaa ja samaistus on helppo toistaa uskottelemalla yhä uudestaan, että jaa kartassa taitaa olla vaan vähän feelua. Mynämäellä asti soitetaan kirkonkelloa mutta eihän sitä nyt kuule kun pitäis vaan äkkiä saada leima ruutuun.

Viime viikonlopun Ankkuri-rasteille lähdin intoa puhkuen kokeilemaan treeneissä tyyppaamaani uutta päiväsuunnistus tyyliä eli lukisin vähemmän yksityiskohtia matkan varrelta ja kuikuilisin leuka pitkällä horisontista isoja muotoja, metsän rajoja ja eri puutyyppejä ynnä muuta, jolla saisin keskitettyä huomion paremmin suoraviivaiseen tehokkaaseen etenemiseen ilman hidastavaa mutkittelua ja nyhräämistä. Uskoisin, että helposti tulee takkiin päivällä tommosessa puunkiertelyssä, kun suorempaankin vois vetää. Anyway, ykkösvälin alku sujui hyvin kunnes bongasin puolimatkassa pikkukiven ja ihan pakko oli kurkistaa kartasta, että missäköhän se mahtaa olla. Siitä sitten ajatukset sekosivat ja luulin yhtäkkiä tulleeni pidemmälle rinteessä nähdessäni jyrkänteet. Siitä vaan sitten äkkiä ylös rastille ja löysinkin suorastin mutta koodi ei vaan täsmää. Jaahas, tän täytyy olla toi suo ja siitä sitten liian äkkiä tuurilla kohtia omaa rastia. Eipäs osunutkaan vaan lipsahdin pitkäksi kivi-jyrkänne rastille missä avasin kartan jälleen. Jep nyt olen tossa ja hieman enemmän skarpaten vihdoinkin omalle rastille. Tuntuu, että mokasin ikuisuuden mutta eipähän siinä sittenkään mennyt kuin hieman yli minsa. Onneksi juoksin epävarmat pätkät kovaa.


Sunnuntain pitkään kisaan päätin luovuttaa pelkistämisjutut ja lueskelin diiteilejä alkumatkasta ihan vanhaan malliin. Ja kivaa oli. Kakkoselle tosin katsoin metsänrajan jo kaukaa rinteestä eli hieman on kuitenkin uusi oppi mennyt perille. Kolmen vartin kohdilla alkoi tossu painamaan ja homma muuttui arviosuunnalla jolkottamiseksi mikä sitten kostautui jälleen isolla virheellä. Taas tuntui niin pirun epävarmalta väärään mäkeen kiivetessä mutta sinne se oli kuitenkin kavuttava. Tällä kertaa ajanhukkaa kertyi 1.5 minuuttia eli kauden TOP3 päiväsuunnistus pummit on nyt sitten tässä jutussa käyty läpi. Tavoitteeksi syksylle voisin asettaa, ettei toi kolmikko tosta enää muutu eli parasta varmaan huilata heinäkuu ja kaivaa lamppu esiin elokuussa. Ai niin, onhan syyskuun eka päivä vielä Firmaliiga Luukissa mutta ne mäet mä jo tunnen. Ja Askolan keissivetokin siinä painaa päälle. Vaikeeta on kitkutella kaudesta päiväsuunnistamatta tai saati sitten siitä blogaamatta.

Piikkipuskista nautintoon on matkaa –pelottavan paljon

Perstorp oli nimensä veroinen. Parman suoritus oli parmalaisille karvas pettymys, muille ei ehkä niinkään. Itse yritin unohtaa kaiken, vaikka seuran perinteet eivät sitä velvoittaneetkaan. Ihan hyvä tunnelma oli kuitenkin menomatkalla ja keskiviikon Apulannoissa. Toissaviikon lauantaille tuo adrenaliini kantoi kuitenkin yllättävänkin kinkyn menon. Uitin kirvestä kaivossa narun päässä ja mietin irrottaisinko otteen vai en. Spekulaatiot ruskeasilmäisen blondin kanssa saivat kirveen nousemaan kaivosta ja päätin satsata vielä kerran. Ja miksen satsaisi? Onhan Jukola tältä vuodelta vielä juoksematta.


Seuraava tarina on tosi. Uskokaa tai älkää. Kaksi Terän miestä MyLoggerit koteloissaan ja yksi watussi tummansinisissään suuntasi pimenevään keskiviikkoiltaan porvaristokaupungin päähautausmaan liepeiltä. Illan latu oli 9,7 km ja tavoiteaika 1.19.34. Jos watussi jotenkin onnistuisi alittamaan tämän huikean ajan, olisi suurviestien perusjännittäjälle tarjolla laukullinen lihasrelaksanttia. Onneksi veturit oli ostettu tilanteen tärkeyden edellyttämillä panoksilla ja parmapaita pääsikin rakentamaan itselleen taas selkäjuoksujen aatelia. Vetureiden valkopaitojen tähtäimet ja satelliittipaikantimien valot helpottivat hommaa sopivasti. Mielikuvitusolennot norjalainen AN ja ruotsalainen JP pysyttelivät tiukasti taustalla ja antoivat suomipoikien vetää.

Vitosrastin mustatukkainen puskatutka havaitsi kolmikon etenevän yhä sopuisasti yhdessä. Tummassa yössä toinen Terän miehistä oli onnistunut värjäämään puhtoisen valkoiset housunsa ripulinruskeiksi. Nähtävästi kaksi neideintä oli siististi kiertänyt kakkosvälin mutalikot. Jatkossa yömieskolmikko pysyi tiiviissä tuntumassa toisiinsa, eikä kenenkään pää kestänyt karkailua kovinkaan pitkään yhä pimenevässä kevätillassa. Mikäs siinä, matkan varrella kello kertoi salkun olevan tulossa ja Kannunkulman pääesiintyjää ehdittäisiin katsastamaan taatusti ajoissa.

Illan suurinta dramatiikkaa koettiin aivan kalkkiviivoilla. Viimeisen rastin kivellä aikarauta pysähtyi lukemiin 1.12.00 ja yömiehen fiilis oli helpottunut. Jes! Keissi kotiin ja Vappurastien nesteytys hoideltuna. Eipä sitten muuta kuin jälkispekulaatiot käyntiin, joskin yömiestä mietitytti Kirkkonummen intiaanin mystinen poissaolo sillä olihan hänellä vielä kello käynnissä. Kolmikon tarkin taitoniekka tokaisi abaut kolmen minuutin jälkispekulaatioiden jälkeen, että "onkohan tämä sittenkään oikea paikka (viimeinen rasti)?" Metsää pyyhkineet valokiilat lakosivat välittömästi alas karttoihin ja iloinen puheensorina vaihtui ylikuumentuneiden prosessoreiden raksuttamiseen. Käsinkosketeltavan jännittyneen tunnelman katkaisi hätäinen kysymys: "Vieläkö aika riittää?". Vastauksen sijaan kananugetteja syöneen olympiavoittajan lailla Lietolais-Mynämäkeläinen avokalliokauris irtosi limpusta viilatut hybridikengät rapisten kohti alarinteessä sijainnutta ruispuikulakumparetta, jonka juurella ledillä valaistu rastikivi sijaitsi.

Herkkä kosketus kiveen, palanen lyijyy sydämestä.

Puolimatkan krouvin kynnyksellä

Yösuunnistajan vuosi päättyy lokakuun lopulla Smålandskavleniin ja sitten alkaakin pian uusi into treenata kohti puolen vuoden päästä pidettävää Tiomilaa, tuota keväistä ruotsalaista yösuunnistusjuhlaa. Tiomilassa punnitaan miten harjoottelu on sujunut ja sitten herkistellään kohti keskikesän taianomaista klassikkoa, Jukolan Viestiä. Kesä menee rillutellessa kun päivänvaloa vaan riittää kunnes elokuussa lamppu kaivetaan taas kaapista ja alkaa satsaus SM-yöhön. Ja pian koittaakin taas kauden päättävä Smole ja sama toistuu.

Nyt on enää muutama yö jäljellä ennenkuin veri punnitaan tosi paikassa. Silleen on hieman epävarmat fiilikset, kun viimeisen viikon yöässäilyt ovat sujuneet joko keskikertaisesti, lähes nappiin tai sitten syvälle penkin alle. Mikäköhän noista osuu Tiomilaan? Ehkä eniten kuitenkin epäilyttää se, että Smonkun jälkeen yöharjoitusvarastoon on kertynyt vasta 30 treeniä kun esimerkiksi viime kaudella niitä oli Smålandskavlenista Tiomilaan yli 60 ja toissa kaudellakin yli 50. No näillä mennään nyt ja haluaisinkin uskoa kohtaloon, että tuleva suoritus on jo kirjoitettu tähtiin eikä siihen voi enää vaikuttaa. Kuitenkin mielessä on ajatuksia, että lähtömerkin jälkeen homma olisi jotenkin omissa käsissä.

Mutta nyt itse asiaan eli menneen viikon yösuunnistuksiin. Numero 28 jälkeen Smålkun oli Väransbyn ralli. Jo treeniin autoillessa totesin olevani vauhdin puolesta statisti. Yhtäkkiä taustapeiliin ilmestyi valkoinen Seatti vaikka hetki sitten peltoaukean läpi mennyt tie oli tyhjää täynnä. Muutaman kurvin Seatti jaksoi seurata punaista Nissania mutta sitten hurautti ohi ja katosi horisonttiin huolestuttavan vauhdikkaasti. Mastolle menevällä hiekkatiellä oli Seatista näkyvissä enää vain renkaanjäljet ja jäljistä pystyi päättelemään kuskin käyneen ennenkin tuolla yösuunnistamassa. Sen verran hienosti mutkat oli ennakoitu optimaallista ajolinjaa valiten.

Itse yötreeni oli aivan priimaa, yhteislähtö, paljon kovatasoista porukkaa, hieno lumeton maasto, täysikuu, emitit ja kaikki. Kyllä Lynx osaa. Tossulla tuli pataan niin metsässä kuin siis autotielläkin ja pummasin kolmosta yli minuutin. Vihreällä rinkulalla on merkitty kukkula, johon olisi pitänyt hakea tuntumaa ja sitten rastinotto olisi ollut helpompaa. Tämä treeni putoaa siis kategoriaan keskinkertainen. Eikä siinä vielä kaikki, paluumatkalla sama viattoman valkoinen Seatti pyyhälsi taas ohi ja katosi hetkessä horisonttiin. Noilla ajonäytöillä pitäisi kyllä Seattikuskille aueta paikka vaikka ihan Tion ykkösjoukkueeseen.

Numero 29 oli tällä kertaa Kevätyönviesti Naantalin Luonnonmaalla. Mun kohdalle osui kakkosjoukkueen kakkososuus vaikka toivoinkin mielessäni kolmatta tai neljättä osuutta, että olisi mahdollisimman pimeä. Pääsin matkaan hyvässä paikassa hieman ennen Parman kolmosen Ködeä ja KR ykkösen Martomaata. Taktiikka oli selvä, annan Martomaan vetää ja teen mahdollisuuksien mukaan yhteistyötä Köden kanssa. Tää oli taas niitä keikkoja, kun kävi tuuri oikeissa paikoissa eivätkä pienet virheet kasvaneet isoiksi. Lisäksi Simolle sattui sama rata ja juuri kun olin putoamassa letkasta niin oksa pyyhkäisi Simon lampun päästä ja sain hengähdysaikaa Simon kiroillessa ja fiksatessa lamppuaan.

Muutenkin punamustan paidan perässä roikkuminen alkaa olla jo tuttua sillä näin Airilaa viime vuoden Smolkussa ja Hernelahden peesissä jolkotin vaihtoon viime kaudella niin Tiomilassa kuin Jukolassakin. Saapa nähdä sattuuko mulle Miilassa sama osuus kuin Martomaalle ja kerkiänkö peesiin. Jotenkin hirvittää sillä Tiomilassa on tuskin lampun fiksailutaukoja tiedossa. Anyway, Kevätyö sujui multa siis lähes nappiin ja kepsiviivaa kelpaa katsella myöhemminkin. Huippufiiliksen täydensi Suonpään Lassen tyylikäs kirivoitto nimimiehistä ja Parman kakkonen oli kuudes. Ei siis pöllömmin.

Paloheinä, tuo pääkaupunkiseudun Perstorp, näytti jälleen kerran mahtinsa ja jengi pummasi urakalla HS:n yötreenissä tiistai-iltana. Mä olin myös mukana hiomassa yösilmää muutaman Parmalaisen kanssa ja ainakin Deltalaisia sekä Lynxiläisiä vaikutti olevan treenissä isompikin kööri. Ei oikein tekisi mieli tätä numeroa 30 analysoida, enkä taida paljon jaksakkaan vaikka tässä olisi nyt todellinen kehittymisen paikka. Treenissä tuntui koko ajan, että lamppu ei oikein pysy päässä ja jouduin sitä säätämään. En pysynyt yhtään suunnassa ja rasteja pyörin ympyrässä. Reittipiirrosta en osaa piirtää. Lisäksi otin huolestuttavan lungisti koko ajan ja lähes kaikki kunnianhimo sujuvaan yösuunnistukseen oli kadonnut. Apua. Positiivista on se, että huonommin ei oikein voi enää mennä. Nyt täytyy kaivaa kadonnut itseluottamus syvältä penkin alta ja lähteä nöyrin mielin ruotsinmaalle. Akut lataukseen, kamat kassiin, salkku laivalta ja kaikki taitaa olla taas ihan kohdallaan. Tsihauttelemisiin!

Vain muutaman sekunnin tähden

"There are two kinds of people in the world my friend. Those who make mistakes and those who don't."

Orastava kevätflunssa kirvoittaa spekuloimaan harjoitteluni tulevaisuutta esimerkiksi virhemääräanalyysin kautta. Jos oletetaan insinöörimäisesti, että ero maailman kärkeen suunnistusjuoksussa on keskimäärin minsa per kilsa ja taitopuolella tappiota kertyy 30 sekuntia samalla matkalla. Kympin kisassa siis takkiin tulee yhteensä vartti. Jos nyt oletetaan lisää, että skarppaamalla taitopuolen treeniin olisi mahdollista puolittaa suunnistuspuolella jääminen 30 sekunnista 15 sekuntiin niin loppuaika paranisi saman tien siis huimat 2 ja puoli minuuttia. Eiköhän ton pitäisi motivoida analysoimaan virheitään yhä tarkemmin. Yleensä vaan se tuppaa olemaan niin, että virheseula on turhan väljä ja uskottelee itselleen että enhän mä tolla välillä oikein mitään koukkinut. Tuntuu, että mun rahkeet eivät oikein riitä alle viiden sekunnin resoluutioon, joten aika amatöörimäistähän seuraava analyysi on. Isot pojat miettii jo millisekunteja.


"When the chimes end, do your worst. Try and beat me darkness, just try."

K-1

Melko hyvin, pieni vauhdin jarrutus rastiympyrässä mutta putosin sittenkin suoraan rastille, ripaus tuuria siis ja hyvä niin. Ajanhukka alle 5 sekuntia.

1-2

Mutkittelua vähälumisempaa maastoa etsien, selkeä pysähdys rastiympyrässä rinteessä, kun rasti olikin yllättävän alhaalla. Ajanhukka 5 sekuntia.

2-3

Alku liian pitkään rinteessä ja pieni pysähdys, nopeammin alas polulle olisi pitänyt mennä. Rastinotto ok. Ajanhukka 5 sekuntia.

3-4

Reitinvalinta varman päälle mutta hieman liian aikaisin polulta varmistellen ja jyrkänteitä pitkin ylös. Rastinotto puikkoihin. Ajanhukka alle 5 sekuntia.

4-5

Katsoin oikeaa kiertoa mutta päätin vetää suoraan. Varsinais-suomalaisittain huipun kautta rinnekumpare katsoen notkoon, jotta tiedän olevani oikealla puolella tullessani "tyhjän" alueen jälkeiseen rastikumpareikkoon. Rastin takana oleva iso mäki unohtui ennakoida, taidon puutetta nähdä oleelliset. Pieni hidastus rastinotossa. Ajanhukka alle 5 sekuntia.

5-6

Ihan hyvin, rastinotto mäen laitaa ja bongasin kivikaksikon. Tästä en nyt ihan heti keksi tai muista mitään vauhdinhidastuksia tai pysähdyksiä. Täytyy hommaa kepsi, niin ei tarvii muistella. Ajanhukka alle 5 sekuntia.

6-7

Ensimmäinen selkeä virhe, tää voisi jotakuta taitoniekkaa hymyilyttää. Tarkoitus oli pudottaa rinteeseen hieman rastin vasemmalle puolelle mutta ilmeisesti vihreässä ajauduin liikaa vasemmalle enkä nähnyt keltaista ennen rastia. Matka tuli täyteen ja reilu pysähdys, rinne loppuu jo, kivi, avokallio, fiilis vasemmalla olosta ja korjaus rastille suoraan. Ketutti. Ajanhukka 20 sekuntia.

7-8

Reitinvalinta oikealta polkuja kierrellen, tulee vähän hiottua juoksuaskelta eikä vain kahlattua hangessa. Tää väli meni nappiin enkä nyt lähde niuhottamaan hetken epävarmuudesta, kun mustalta tieltä ei polun risteystä meinannut kuulua siinä vaiheessa kun sitä jo odotin. Ajanhukka alle 5 sekuntia.

8-9

Osaksi samoja jälkiä kuin kasille. Rastinotto hieman oikealta puskasuojuotin päästä, jotta vihreän läpi tultuani tiedän heti mennä hieman vasemmalle ja napata leiman sujuvasti. Hidastin vauhtia havaittuani peuran kiiluvat silmät juuri ennen rastiottoa, joten siitä vois jotain laskea. Ajanhukka alle 5 sekuntia.

9-10

Reitinvalinnassa epäilyttää ässän tekeminen eli juokseminen molemmilla puolilla rastiväliviivaa ja kaukana siitä. Se ei yleensä Suomessa kannata. Mutta jotenkin vaan teki mieli juosta ladulla vaikka kiukkuisia hiihtäjiä siellä vastaan suihkikin. Rastinotossa pieni vauhdin pudotus, kun heijastin luurasi kiven takana ja piti varmistaa ensin, että syöksyn oikealle kivelle. Ajanhukka alle 5 sekuntia.

10-11

Polun mutkasta lähdin suoraan ja tajusin myöhemmin, että olisi pitänyt jatkaa polkua ja ottaa rasti vasemman kautta. Näin lähdinkin sitten lopulta tekemään mutta olin hyvin epävarma noustessani linjalle ja nähdessäni kivikaksikon niin oikealla kuin vasemmallakin. Kartasta löytyi kolme kaksikkoa, joten mietitytti, että korjasinko tarpeeksi vasemmalle ja silloin oikean puoleinen olisi se oikea. Peilasin matkaa huipulle ja valitsin sitten oikean kivikaksikon. Ajanhukka 10 sekuntia.

11-12

Alku taas latua ja sitten suunnalla. Kivutessani rastimäkeen hieman epävarmat fiilikset mutta luin itseni kiinni jyrkänteistä. Fiilis oikealla olemisesta auttoi. Ajanhukka 5 sekuntia.

12-13

Pientä häröilyä polkujen kanssa ennen luistinrataa, tarkistin rastimääritteen, kumpareiden väli siis. Pieni koukkaus vasemmalta suoraan lipulle. Ajanhukka 5 sekuntia.

13-14

Teeveestä tuttu väli. Muistin Huippuliigan lähetyksestä, että helposti ajautuu vasemmalle ja vahdinkin kompassia tarkasti. Peitteistä ennen rastia mutta osuin suoraan vaikka yritin vetää varman päälle vähän oikealle. Kiveä en nähnyt. Selkeesti auttoi, kun skarppasi tietoisesti tai sitten vaan kävi säkä. Treenin ensimmäinen nollaväli ja siihen ne sitten jäivätkin.

14-15

Alkuväli hyvin paitsi pieni pysähdys rinteessä ennen polkua, olin hieman sekaisin suunnista. Rastinotossa kartanlukuvirhe eli luin supan kumpareeksi ja kun mäkeä ei kuulunut niin vedin pitkäksi polunristeykseen. Kellot kyllä soivat mutta eihän sitä malta. Ajanhukka 20 sekuntia.

15-16

Keskittyminen klassisen vajavaista pummin jälkeen, ensin töksäytin polkua ladulle ja myöhemmin ladulta liian aikaisin väärää polkua. Pieni pysähdys ja korjaus. Rastinotossa myös pientä epävarmuutta. Huono fiilis jäi. Ajanhukka 15 sekuntia.

16-M

Pientä pihasprinttiä maaliin, maltoin katsoa kartasta maalin tarkan sijainnin talon kulmalla.

Virheitä kertyi siis yhteensä 85 sekuntia 6.4 kilometrin matkalla mikä tekee hieman yli 13 sekuntia per kilometri ja hieman yli 5 sekuntia per rasti. Tässä on siis laskettu vain virheet, jotka ylittävät viisi sekuntia yhdellä rastivälillä. Jostain oon kuullu, että maajoukkuemiehillä virheet painuvat ehdottamasti alle 10 sekunnin per kilometri joten ihan lupaavaahan toi tulos siinä valossa on. Seulassa on tietenkin aina tiukentamisen varaa, nythän en kehdannut edes myöntää tai saati piirtää ihan kaikkia kämmejäni. Mutta niinhän se menee, hyvä alku tämäkin. Joku toinen kerta täytyy sitten miettiä miten noita pummeja voisi vähentää tai ainakin pienentää riskiä. Mutta onhan se niinkin, että pikkasen saa koukkia jos vaan tossu kulkee. Joten paras vaan meikäläisen satsata taitopuolelle jatkossakin.

"Didn't hear what the bet was?"

"Your life."

Yösuunnistuksen jälkiromantiikkaa

"Tyynenä, kaukaisuudessa sinertävänä kiertyi hänen ympärilleen metsäinen, avara maailma, ja laskeutuva aurinko lännen reunalta valeli kultaisella ruskollaan noita vanhoja, takkukarvaisia kuusia vuoren harjanteella."

Klaukkalan vesitornilta ei ole kuin kivenheitto Palojoelle, joten eiköhän tää ollut ihan osuva aloitus. Tai ainakin väkisinväännetty. Takkukarvasta en tosin tiedä mutta ainakin lunta piisasi. Ja aika paljon mäntyjäkin oli. Paremmin toi lainaus sopii sinne minne se oikeasti kuuluukin eli Sipoon Söderängenin eteläpuolen jyrkkäpiirteisille kuusikkomäille. Siellä on takkukarvaakin.

Ja kuten arvata saattaa homman nimi oli Rajamäen Rykmentin pitämä yöharjoitus Nurmijärvellä, tuolla Seitsemän Veljeksen synnyinpitäjässä. Järjestelyt olivat viimeisen päälle särmät. Osallistujat saivat numerot rintaansa ja kartat oli nidottu numeroittain puiseen karttatelineeseen. Rasteilta löytyi niin heijastimet kuin pikku rastiliputkin sekä emitit. Rata koostui neljästä hajontalenkistä ja matkaa kertyi hieman yli kuusi kilometriä. Kyllä kelpasi varsinkin kun ekan lenkin jälkeen pahimmissa kinoksissa oli kunnon urat ja selvimmät jäljet johtivat nätisti suoraan rasteille. Olin jo ehtinyt elätellä toiveita nousukunnostani mutta tohon vesitornin mäkeen ne unelmat hyytyivät yhä uudestaan. Pitäisiköhän siirtää tähtäin suosiolla vaan Jukolaan ja mennä laivalla Tiomilaan, jos vain joukkueeseen valitaan.

Ekalla lenkillä pummasin kolmosta, kiersin nenää liikaa oikealta enkä korjannut tarpeeksi takaisin. Seuraava luunkova Keun kasvatti heti Hairilan ja Rusasen jälkeen kuittasi mut tyylipuhtaasti. Ja seuraavalla välillä yritti heti karkuun. Niin sitä pitää nuoruuden innolla. Pistäkää nimi mieleen, Santtu Sainio. Reittipiirroksia en jaksa nyt kyhätä, kaikkihan tuolla juoksivat suunnilleen samoja jälkiä. Muutenkaan ei ole hyvä liikaa nyhrätä karttojen parissa, ettei vaan totuus unohdu.

Heti toisen kierroksen ykkösvälillä sorruin oravapolkuvirheeseen, kun suunnistin aluksi suoraan kakkoselle. Huomasin kuitenkin kämmini mäen alla menevällä polulla ja kipusin siitä sitten rastille pummaten sitä kiireessä lähes minuutin. Ei tota nyt oikein voi selitellä ja sehän ketuttaa.

Kolmannella lenkuralla pääsin sitten nauttimaan vesitornin mäestä kunnolla, kipusin polkua samasta jyrkästä kohdasta kahdesti. Ykköselle mennessä meni kävelyksi hieman myöhemmin kuin neloselle könytessä. Kumma kyllä vaikka ura olikin jo leveämpi.

Viimeisellä lenkillä katsoin ykkösvälille polkukiertoa oikealta mutta päätin kuitenkin tampata suoraan ja fiilistellä vesitornia vielä kerran. Tää lenkki taisi olla kaikilla viimeisenä sillä jälkiä oli huomattavasti vähemmän. Kolmoselle löysin reitin tiheikössä, josta kukaan ei ollut mennyt ja lunta oli lähes polveen asti. Ei oo todellista, kävelyksi meni loivaan ylämäkeen. Viimeisessä penkassa vitoselle sitten katkesi kamelin selkä ja reidet kramppasivat, laitoin kunnolla kävelyksi ja otin rastin tällä kertaa tarkasti. Olis ollu kiva nähdä isoja poikia tässä nousussa, miten tossu olisikaan noussut. Ehkä tää oman kunnon dissaaminen saa jo riittää, selvisinhän tästä kuitenkin pari minsaa alta tunnin ja erään toisen seuran Tiomila ykkösjoukkuekandidaatti jäi kolme. Siinäpä on meijän manakereille ihmettelemistä. Jutun otsikko ehkä lupaili paljon mutta tää oli nyt tässä.