Yksi rasti liikaa, yksi paintti liian vähän..

Harvalla on olohuoneessaan mukavasti lämmittävää takkaa, uneliaan upottavaa pehmeää nahkasohvaa sekä tukevaa tammipöytää, jolle voi tuoppinsa laskea todellakin huoletta sen kaatumisesta. Iloinen puheensorina voimistuu illan mittaan ja tiskin takaa palvelu pelaa. Pubikulttuurissa on puolensa, pienessä hilpeässä hiprakassa eivät tulevat suunnistukset yömiestä jännitä. Pitäisiköhän ottaa vielä yksi? Spekuloidaan, että ei. Kiitävän hetken ajattelen toisin..

Tällä saarella maasto on usein pohjaltaan miellyttävää edetä ja polkuja risteilee sinne tänne. Välillä menoa hidastavat aluskasvillisuus saniaisten ja varvikkojen muodossa sekä tiheät lähes läpipääsemättömät puskat, joihin voi juuttua minuuteiksi. Varsinkin yösuunnistuksessa rastinotto on vaativaa, heijastimia ei yleensä käytetä eivätkä rastipisteet useinkaan näy kuin muutamia metrejä. Nyrkkisääntönä voi todeta, että jos rastipiste on kuoppa niin lippu löytyy kuopan pohjalta. Eli kieli syytä on pitää keskellä suuta astuessaan rastiympyrään ja muistaa, että pää kääntyy myös kaulasta ylöspäin.


Kohtalo astui peliin rastivälillä numero 28 (ks. allaoleva kartta). Siihen asti tankkaus oli ollut melko onnistunut mutta juuri tunnin jälkeen nestehukka alkoi vaivata ja haaveilin alituisesti siitä toisesta oluesta joka jäi eilen juomatta. Juoksin ylempänä rinteessä feikkipolkua (sininen reittiviiva) ja luulin olevani pinkissä rinkulassa vaikka olinkin keltaisessa. Sitten tultuani polulle samaistin itseni pidemmällä olevalle isolle polulle ja lähdin mutkasta rinnettä pitkin oikaisemaan seuraavalle polulle. Laskin kaksi polkua mutta sitten rinne vain jatkui ja jatkui. Epävarmuus iski sinisen äksän kohdilla ja mietin sitä tuoppia. Miksen ottanut varman päälle? Päätän palata takaisin kartoittamaan rinteen polkuja ja lopulta otan homman haltuun varsinais-suomalaisittain korkeimman kohdan kautta. Päässä on takonut ajatus virheestä jo eilisestä lähtien mutta vasta nyt sen todella kuulen.

Paikallisen tavan mukaan yösuunnistuksen jälkeen palautellaan pubissa ja sinne mekin suuntasimme. Siemaistuani ensimmäisen huikan huurteista ja pyyhittyäni ohrapirtelön vaahdon suupielistäni ajatukseni kirkastuvat ja tajuan, vasemmalta, vasemmalta sinne kakskasille olisi pitänyt juosta (punainen viiva kartassa). Puolen tuopin ajan virhe harmittaa ja mielenkiinto suunnistukseen säilyy, olisihan se aika tylsää jos ei koskaan edes sekuntiakaan koukkisi, saati sitten megaluokan kolmea minuuttia.

Thames Valley Orienteering Clubin mitalijuhlat venyvät pikkutunneille ja tulihan sitä myös tarkistettua, että himoittu pokaali on hyvää tekoa eikä vuoda.


Sunnuntaina oli sitten vuorossa päiväsuunnistusta hyvinkin nopeakulkuisessa maastossa. Eilisen rennon menon jäljiltä juoksu oli paikka paikkoin tosi kevyttä ja poluilla tuntui samalta kuin Concorden lähtökiidossa. Päivänvalossa rastit löytyivät hyvin vaikkakin ojan pohjalta leiman joutuikin välillä hakemaan. Homma sujui kunnes vuorossa oli kohtalon rasti 28, kädet täristen otan leiman rastilta 27 ja päätän vetää varman kautta vasemmalta tietä kakskasille. Luen tieristeyksen ja lähden notkoa ylämäkeen, havaitsen kumpareen oikealla, suuren puun vasemmalla ja kumpareet rinteessä (keltaiset rinkulat). Mielikuva rastista on rinteessä mutta saavunkin mäen päälle eikä rastia näy. Katselen vihreän rinkulan suuntaan josko rinne jatkuisi mutta ei, mäen päällä ollaan. Mitä ihmettä? Taas olen ihan kujalla. Varmistan uudestaan rinteestä suuren puun ja kumpareet ja tulen ihmettelemään samaan kohtaan kuin aikaisemminkin. Löydänköhän tätä kuoppaa ikinä? Päätän suunnata pohjoiseen tielle ja tupsahdan sattumalta rastille. Siellähän se lippu lojuu pikkukuopassa saniaisten lomassa. Huh huh, tällä kertaa selvitin rastin numero 28 vain hieman yli minuutin virheellä. Tässä maastossa siinä ajassa tosin juoksee lähes kolmesataa metriä, joten megaluokkaan tääkin pummi painuu.

Alpro meininki

Tiistai-iltana Paloheinän ulkoilumajalle kokoontui sangen värikäs urheilijajoukko, ei kuitenkaan yhteislenkille eikä hiihtämään vaan yösuunnistamaan. Bongasin muun muassa IFK Göteborgin Långa natten legendan, VeVen vakiokaluston, junnutyttöjen yömestarin Pahanlamminsuolta, yhden ex-KR:läisen ja yhden nykyisen. Todistettavasti punamustat siis treenaavat talvisin yötä ihan metsässä ainakin siis muualla kuin Jojensuussa. Näitten treenien perusteella jengi selkeesti satsaa, mäkin oon jo vaihtanut palautusjuomani ohrajuomasta soijaan.


Moni voisi luulla, että yösuunnistus Keskuspuistossa olisi helppoa mutta ei se niin piisofkeikkiä ollutkaan. Kuuden kilsan rata oli viritetty laakeille alueille, rastit luurasivat usein hieman tiheissä paikoissa ja väleillä ei päässyt paljoakaan selkeitä paksuja polkuja latomaan. Lisähaasteena metsässä on lukemattomia karttaan merkitsemättömiä polkuja ja kaatuneita puita. Ojat olivat selkeitä ja niitä ei ollut ainakaan mun havaintojen perusteella ylimääräisiä. Monessa paikassa yhdenkin käyrän kukkulat olivat hyviä kohteita suunnistuksen tueksi. Ja niinkuin arvata saattaa kompassi oli syytä pitää visusti tanassa ja ponnari tiukalla.


Alkuverkassa spekuloin jätkille, että tommosta kuuden kilsan rataa perusrivimiesten olisi syytä kiertää kahdesti ja Långasta haaveileville kolme kierrosta olisi just passeli. Tänään me kaikki olimme kuitenkin lyhyen yön miehiä ja hyvä niin. Juuri ennen lähtöä toinen Aumon veljeksistä toivotti onnea illan koitokseen ja sitä tällaisissa maastoissa tarvitaankin.


Radan alku oli heti kinkkinen. Selvisin kahdesta ekasta rastista pienellä tuurilla mutta kolmosella ajoin hieman sivuun ja kärrypolku oikealla pelasti. Ennusmerkit isoon kosautukseen olivat niin klassisen selvät. Ja tulihan se sieltä. Kolmoselta syöksyin haukkana kärrypolulle ja päätin hyödyntää sen ja kiertää samalla tiheikköä. Lähellä ykkösrastia oli tutun näköistä ja muutenkin kärrypolkua seurattuani tiesin olevani liikaa oikealla. Ojan jälkeen näkyvyys heikkeni maaston tihetessä ja suunnittelemani korjaus vasemmalle jäi tekemättä, kun siellä vaikutti vielä enemmän tiheältä. Päätin siis jatkaa oikealta kiertoa ja ottaa rastin pikkupolun kautta. Missasin kuitenkin kiireessä tämän polun ja tulin pitkäksi isommalle. Luulin toki olevani rastille menevällä polulla eli etsin hetken heijastinta isolta kiveltä. Tajusin kuitenkin pian ja syöksyin ottamaan leiman. Metsässä virhe tuntui isolta mutta eipä siinä ajanhukkaa tainnut minsaakaan tulla.

Jälkipeleissä kuulin, että moni oli vetänyt tätä rastia oikealle. Havaintojeni perusteella ainakin yksi kaiffari PR:n takissa onnistui välillä enemmän vasemmalta ilman alun kärrypolkua paremmin. Jälkeenpäin mietityttää, että varauduinko takana olevaan kärrypolkuun vai oliko se vain tuuria, että se ja iso kivi siellä sattuivat olemaan. Muutenhan olisin pummannut helposti vielä enemmän.


Muistan Öysteinin joskus sanoneen, että "There is no such thing than luck in night orienteering". Mene ja tiedä. Tuntuu, että välillä heijastimet vaan osuvat silmiin ja jos ei heijastin välähdä niin sitten rastipisteen huomaa ensin vaikka kuinka pieni kivi pusikossa olisikin. Tänään oli juuri sellainen ilta, jolloin lähes kaikki onnistui. Jos vanhat merkit pitävät paikkansa, niin lähitulevaisuudessa on odotettavasti megakoukkuja. Mä käytin tuurini Paloheinässä.

Kun yössä yksin vaeltaa..

Meikojärvi ympäristöineen tarjoaa loistavat puitteet yösuunnistuksen harrastamiselle. Alueelta löytyy niin jyrkkiä kuin laakeitakin avokallioalueita sekä pieniä ja suurempiakin soita. Usein maaston peitteisyys vaihtelee mukavasti paikasta toiseen eikä sitä useinkaan voi päätellä pääpiirteittäin 90-luvulla tehdyistä kartoista. Karttojen käyräkuvaus yhdistettynä peitteisyyteen vaatikin usein suunnistajalta laaja-alaista varmaa suunnistusta ja kunnon suuntakontrollia. Jos tiput kartalta, et välttämättä saakkaan ihan heti kiinni. Samaistusvirheen vaara on suuri. Näillä kallioilla olen yleensä pummannut rankasti ja niin kävi nytkin. Mutta homma karkasi käsistä vasta kilsa ennen maalia..

Pitkän nelosvälin puolivälissä erotin tiheiköstä kymppiwattisella halogeenillani kiiluvia sinertäviä pisteitä. Jaahas, jonkun heijastimet ne siellä. Jatkoin juoksua kohti mutta heijastimethan liikkuivat. Pysähdyin (punainen äksä kartassa) ja valopisteet pysähtyivät myös. Käänsin lampun sivuun ja uudestaan eteen. Siellä ne yhä kiiluivat mutta eivät liikkuneet. Jep jep, mitäköhän eläimiä ne ovat? Käppäilin varovasti lähemmäs ja eipä aikaakaan, kun toinen peura ponkaisi karkuun vasemmalle ja toinen oikealle. Ihailtavan energistä liikkuvuutta, tulee ihan mieleen Etelä-Afrikan impalat, joita tuijottelin viime vuoden tammikuussa.

.. voi kaltaisensa kohdata.



Mutta takaisin asiaan. Ylläolevassa kartassa on kuvattu kasirastin tuplasamaistusvirheen analyysiä. Rastin lähestyminen alkoi kartan vasemman alakulman tiemutkasta. Matkalla polulle havaitsin jyrkänteen oikealla (keltainen rinkula). Polkua ei kuitenkaan löytynyt ja seuraavan kerran olin kiinni avokallionenällä (seuraava keltainen rinkula). Tästä kohdasta löysin poluntapaisen ja seurasin sitä ojalle. Yli vaan, täsmää. Ja jatkoin polkua keskittymisen herpaantuessa. Todellisuudessa seuraamani feikki polku kääntyi seuraamaan ojaa. Jossakin vaiheessa katsoin kartasta tihrustaen, että myös oikean polun vieressä menee karttaan pisteojalla merkitty oja. Ja olin siihen tyytyväinen. Todellisuudessa olin siis pinkissä rinkulassa mutta luulin olevani keltaisessa. Niin se maailma näyttää hyvältä pinkkien lasien läpi uskotellen, että hyvin menee kun on kerran polulla. Seuraavat kaksi kohdetta, suo ja notko ylämäkeen vastaavasti samaistaen.

Punaisen äksän kohdalla herään todellisuuteen, kun oikealla näkyy vihreällä merkitty mäki. Ei tossa mitään mäkeä pitäisi olla kuten ei ylemmässä vihreässä rinkulassakaan ole. Tarkistan suunnan, ei täsmää sekään. Mihin jäi suuntakontrolli? Saakeli, taas täällä kävi näin. Vasemmalla jyrkänne (keltainen rinkula) ja oikealla toi mäki. Missähän olen? Jatkan alitajuisesti eteenpäin saadakseni lisää tietoa ja myöskin aikaa kelata takaisin päin mistä tulin. Prosessori käy kuumana ja vasemmalla olevat kelta-rinkuloidut avokalliohuiput varmistavat teorian sijainnista. Annan kompassineulan pysähtyä kunnolla ja lähden enemmän pohjoiseen. Homma on taas gripissä, uudet kalliohuiput, pitkä jyrkänne. Vähällä selvisin, jes.

Ikuisuus, yksi huokaus vain..

Kunnes taas suunta unohtuu ennen suonotkon ylitystä ja ylämäessä samaistan nenän ja myöhemmin kumpareen (pinkit vs. keltaiset rinkulat). Punaisen äksän kohdilla ihmettelen edessä näkyvää vihreällä merkittyä mäkeä, rastinhan tossa piti olla. Vasemmalla ei näy mäkeä (vihreä rinkula), joten olen siis taas oikealla. Tästä rasti löytyy ongelmitta mäen laitaa alas notkoon. Karkea virhe kasirastilla kumuloitui vielä ysirastin pieneen kieppaukseen, laitetaan toi ysin pummi suorituksenhallinnan piikkiin. Kasilla kusivat perustaidot.

.. yksi yö kuin koko elämä, tuoksussasi keväät tuhannet.

Lennolla Skånessa

Jotakin suurviestisatsauksesta kertoo se, että suoraan lentokentältä hurautetaan yötreeniin. Mukana keimeissä oli kolme kuoppaposkista mustaa miestä, kaksi vain vähän massaa kerännyttä avokalliospesialistia Mynämäeltä, yksi VeVen alle 40 minuutin Pirkkolan jolkottaja, yksi puukkojunkkari Jyväskylästä ja yksi Pajula. Melkoinen sakki siis.

Radan alku sujui leppoisissa merkeissä porukalla kunnes kolmosrastilla otettiin koukkua. Mulla tosin jo välin lähtösuunta viirasi ja siihen päälle vielä piruetit pusikossa. Seuraavalle rastille mennessä horisontissa kiisi ainakin kolme superlamppua. Ei näin. Miksen peesannut oikeaa miestä?


Hieman ennen puoltamatkaa multa jäi allaolevaan karttaan mustalla merkitty "TuMe only" rasti käymättä ja hylsyhän siitä siis tuli. Tämän Ikiksen maastoradan tyylisen hajonnan turvin jäin yksin ja suuntasin kohti Kristianstad-Malmö moottoritien ylitystä.

Heti seuraavalla rastilla (allaolevan kartan yläosa) kävin tarkistamassa ylärinteen herneviljelmät ja pikkupalkoja näyttivät olevan. Tajusin tulleeni liian ylös rinteen jyrketessä ja havaittuani karttaa vihreällä ympyrkäisellä merkityt kiven ja kuviorajan. Pummin jälkeen yritin skarpata ja kaivaa palkoa nenästä.

Seuraava ylämäkiväli sujui mutta sitten alamäkivälillä tullessani rastinottoon kärrypolulle näin vihreällä merkityn polun ja samaistin alemman pinkin risteyksen kanssa. Unohdin täysin, että jos olisin pinkissä polunhaarassa niin myös kärrypolun yli pitäisi polun jatkua turkoosiin rinkulaan. Lisäksi siinä oli vielä se kuvioraja mutta ei sytyttänyt. Kirkonkellot soivat, kun pudotan väärään kuoppaan. Pikapysähdys ja tajuan olleellisen: missä on tuntuma takana olevaan asfalttitiehen? (keltainen soikio) Eipä siinä sitten muuta kuin kiltisti vaan rastille. TuMen kosmopoliitin norjalaisvahvistuksen kanssa mutistaan, että tökkii tökkii, todellakin. Rastilta ylämäkeen lähtiessämme näämme Terän miehen viiltävän alamäkeen.



Etten vallan keskittyisi pelkkiin pummeihin ja rastin väliin jättämisiin niin hehkutan vielä ylläolevassa kuvassa loppuradan avokalliopätkiä. Siellä tahtipuikon heiluttamiseen riitti tällainenkin tatuoitu teepussinnaru. Jos tän treenin perusteella ennustaisin niin sanoisin, että paras suomalaisjoukkue pukeutuu Tiomilassa mustaan, Jukolassa punamustaan ja Halikossa tummansinikeltaiseen.

Klisemies iskee jälleen

Täysikuu, iltatähti Venus, superlamppu vai kymppiwattinen halogeeni? Viime perjantaina valoa todellakin riitti lähes klassikkomaineeseen yltäneen Ruuhijärven käyräyän kiertämiseen jälleen kerran. Yksitoista kilometria ja seitsemän rastia reilut viisitoista vuotta vanhalla käyräkartalla Nuuksion erämaan liepeillä. On spekuloitu, että rata jäisi metsään kiintorasteiksi testaamaan tulevia Parman virolaisia, TuMen latveja sekä VeVen sveitsiläisiä.

Mun eka kerta radalla oli marraskuussa ja jännitti. Yritys oli kova ja homma tietysti melkoista sohimista. Tuleville yösuunnistajille jäi sen verran kerrottavaa, että vain ykkönen löytyi ja kakkosta pummasimme Parmaporukalla kunnes tuli kylmä ja oli pakko suoria takaisin autolle. Saldona siis yksi leima, hiipuneet halogeenit, melkein ojaan juuttunut Nissan ja yksi hyvinkin jäässä oleva jalka sekä tuntinelkyt veekoota. Märkää lunta oli tosiaan melkoisesti.

Toista kertaa uskalluin hakemaan puuttuvia rasteja sitten joulukuussa. Tällä kertaa seurana oli tummaan karvaan pukeutunut yökettu ja niin sanottu dagenefter fiilis. Se oli torstai. Löysimme kakkosen heijastimen hautautuneena lumeen ja pelastimme Parmamiesten maineen sekä rastin ripustamalla sen tukevasti kepin nokkaan. Tällä kertaa riesana oli näkyvyyden peittävä räntäsade ja kolmonen jäi löytymättä tiiviin rastiympyrässä haahuilun jälkeen. Viimeistä rastia eli seiskaa etsimme hetken väärästä mäestä kunnes päätimme keskeyttää. Taas kävi näin, stana. Saldona siis neljä uutta rastia ja jäätyneet kengännauhat, jotka aukesivat vasta kuumassa suihkussa, aah.


Kolmas kerta toden sanoo, sanotaan. Ja niin tälläkin kertaa. Siihen toki vaadittiin Jukola-voittajan peesiä ja adjutantin superlampun bongaavaa kajoa. Muutenkin olosuhteet olivat loistavat. Iso lamppu valaisi koko metsän ja avoimilla kallioilla oli mahdollista sammuttaa halogeeni säästääkseen höyryä. Suot, lammet ja ojat olivat jäässä, joten kylmän kosteat paikat jäivät tällä kertaa kokematta. Taivaalla tuikki Venus, tuo kaunis iltatähti ja sen avulla suuntasimme kulkumme. Jukola-voittaja haaveili baariin menosta jo ykkösvälillä, eikä siis ollut ihme että meno oli sujuvaa ja määrätietoista. Ja niin löytyi myös kolmonen ja seiska. Nostan kyllä lamppua korkealle noille joidenkin mielestä ehkä hieman (yö)kettumaisille kaakonkulman kavereille, hyvin vedetty! Tarina ei kerro miten Jukola-voittajan ilta päättyi mutta luulisi, että tolla kepsiviivalla saattaisi hyvinkin lohjeta.

Märkien rättien Masala

Puolivälissä viikkoa pääsin sitten vihdoin tositoimiin. Kettusuon ruotsalaistyyliselle kartalle Ilvesseuran ratamestariosasto oli pyöräyttänyt rytmikkään radan, josta löytyi polkuratkaisuja pitkille väleille, helpohkon näköisiä mutta kuitenkin kinkkisiä niittyalueen rastipisteitä sekä tietenkin perusrastinottoa avokallioilla. Paikalle kerääntyi sankka joukko innokkaita uudenmaan yösuunnistajia ja kuin tilauksesta lumisade alkoi ja sakeni nopeasti muuttuen yhä vetisemmäksi illan edetessä. Mutta eihän tässä mitään uutta ole kosteisiin oloihin tottuneelle yömiehelle. Ennenkin on satanut ja pummattu. Tänään tosin hiutaleet olivat isoja mutta pummit pieniä. Paitsi siellä yhden niityn laitamilla. Keskityn vahvuuksiini ja positiivisuuteen, joten julkaisen vain avokallioalueen reittipiirroksen. Naminami.

Jäniksen jäljillä

Pahinta yösuunnistusnälkää lievittämään Loppiaisen ohjelmassa oli mäkivetopäiväsuunnistusta Suomen pienimmän kaupungin parhaassa maastossa. Ensin vedettiin hapot korviin ykkösen ylämäessä ja sitten piti pysyä viivalla.
Vihreän reittiviivan vedossa säntäilin kardinaalimaisesti ensin kakkosta vasemmalle ja kolmosta taasen oikealle.
Punaisen reittiviivan vedossa hapot olivat todellakin punaisella ja tuntui, että hengitin vain grippimehupillin kautta. Ehkä juuri siksi rastit löytyivät ihme kyllä melko suoraan. Vedon noususumma on noin 60 metriä, josta suurin osa tulee heti ykkösvälillä.
Keltaisen reittiviivan vedossa sattui sellainen hauska tapaus, että pelästytimme ykkösen ylämäessä jäniksen, joka sitten vipelsi kepeästi kärkimies Koiviston mukana koko vedon. Alamäissä jänis kuulema aina karkasi. Itse olin jo niin silmät sumeina etten nähnyt koko jänistä ja rastejakin tuli surrattua ympyrässä ihan urakalla. Ei vaan rasteilla olleet kertakäyttömukit osuneet silmään. Luulisi, että tosi yömies aina oikean kokoiset kupit bongaa pahoistakin paikoista päivälläkin. Mutta ei.
Loppuverkassa spekuloimme, että monen suunnistusjuoksu saattaisi kaivata jänksen lailla säntäämistä eli ammattitermillä jänistämistä.

Suunnistusta, suklaata ja saunaa

Yösuunnistusviikko alkoi heti maanantaina katukikkailun merkeissä Kauniaisissa. Tarjolla oli mielenkiintoisia reitinvalintoja ja vauhdikasta selkeää luukutusta. Mukaan keimeihin ilmestyi kirjava joukko motivoituneita suunnistajia. Porukasta löytyi yksi finanssinero, yksi markkinointivelho, yksi huippujuristi, yksi maailmanmatkaaja maantieteilijä, yksi timmi blondi ekonomiopiskelija ja oli siellä sitten yksi taitava perusinsinöörikin, jonka tiejuoksu ei kulje. Vauhti kiihtyi matkan edetessä jopa niin kovaksi, että yhden ässäilijän oli vatsavaivojen vuoksi uhrattava hanskansa paremman puutteessa. Jätetään tällä erää paljastamatta, että kenestä oli kyse ja mistä lähes käyttökelpoiset virtaviivaiset urheiluhanskat saattaisivat löytyä. Kipakassa pakkasessa kirmailun jälkeen joulusta jääneet suklaakohvehdit maistuivat ja eikä saunan lauteillakaan ollut pöllömmät fiilikset. Mitä nyt hieman mahaan saattoi jollakulla koskea.

Aikamoista nyhräämistä...

...mutta niin kai se elämä on. Tönkkösuolattuna saavuin kornerista kotiin ja yhden kaljan kankkusesta selvisin hiihtämällä vapaata eka kerran 15 vuoteen. Kalsarit alkaa jo hajoilla, mutta spekulaiseisson never dais...ja nivuset kramppaa, joten lienee aika piirtää rastiväli eilisestä treenistä.
Ao. karttaan on punaisella merkitty reittini. Keltaisella on tuhrattu ne kohteet, jotka ennakoin /havainnoin (tai en muista ennakoinko, mutta ainakin havainnoin) ja vihreässä kohdassa tuijotin kompassia. Keltaiset kohteet ovat kaikki lähellä punaista viivaa, josta hiffasin vihdoin mikä onkaan se oleellisin ero yö -ja päivä-ässäilyn välillä. Yöllä näkee vähemmän, lähemmäs ja kapeamman alueen ja tilan taju on helposti puutteellinen. Reilu 150 yötreeniä tämän keksimiseen menikin eikä tän miettiminen taida koukkuja vähentää. Eli lisää treeniä vaan koneeseen. Vihreistä kompassisektoreista sen verran, että näköjään rastivälin alussa pidin suuntakontrollia ja sitten simpanssi unohtui kunnes ei ollut enää riittävän selkeitä nyhräysobjekteja saatavilla. Kartanluku on vaan niin kivaa.
Kohta alkaa kotimatka ja matkustan pois täältä Parman suunnistajalle hiukan kalseasta kaupungista kohti etelän lumettomia metsiköitä.
Meiningit jatkuu Etelä-Suomen yösuunnistusbaanoilla. Näkyy siellä.

Jäähyväiset Joen-suulle

Kerätäkseni janoa kuulla kornerspekulaatioita suuntasin kulkuni kohti karhujen maita. Viime aikoina on tosin mätetty määrää siinä määrin, että kynsinauhat jo halkeilevat B5-vitamiinin puutteesta. Voisikohan muutaman oluen juonti helpottaa tätäkin puutetta ? Luultavasti, mutta riittääkö muutama olut? Siinäpä kyssäri.

Treeni onnistui hyvin kuten porkkanalampusta voi päätellä. Karhun pesä jäi tosin löytymättä vaikka rata meni ristiin vihreiden suppien viidakossa. Herää kysymys, onko pesänetsintätaitoni ruostunut, vai kusettiko väisänen.

Tässä illan rata, 3 kilsaa ja 6 rastia sisältäen nousua ihan riittävästi, laskusta puhumattakaan. Käyräkarttaa ei enää tarvitse esitellä, sitä mie rakastan. Kolmella ekalla välillä ehkä olematon karhun pesä pyöri vaan mielessä ja siitä tietysti seurasi haparointia. Sitten tämäkin pesäasia unohtui ja suunnistus sujui telkkä pesään -tyylisesti.
Reittipiirrosta en nyt kerkii piirtää, kun jätkät jo oottaa valmennuskornerissa. Ja kynsinauhat on aika rullalla kans.

Mustien ruksien yö

MOT. Yömieskin voi erehtyä ...

...ja tehdä jopa useamman sekan koukun korttelissa + päästää suustaan lauseen : "tänne on näköjään tullut uusia taloja" ...johon skeptinen peesari vastaa : "Nuo on kyllä aika vanhoja...onkohan se kartta oikein päin?". Yömiehen vastaus hetken kuluttua on selkeä: "ei" ... Jostain syystä vauhti nousee tässä kohtaa ja peesarin ppp-lenkkivauhtikynnys ylittyy.
Yöässä treeninä siis tällä kertaa varavaloharjoitus (valaistus ja kampaus kuten kuvassa- hiusnauha H&M:n alekorista, lamppu yömiehen takataskusta) eli lyhyehkö kortteliyösuunnistus pahamaineisessa Rantakylässä ja peesissä joku kälättävä täti.
Karttapalanen ohessa kertoo olennaisen edellä jo mainitusta epätavallisesta ja omituisesta epävarmuuden hetkestä keskellä kauniita laatikkomallisia 70-luvun tiilitötteröitä (omakotitalojako ne on?). Keltainen ympäränmallinen jutska kuvaa sitä,mikä oikeasti näkyi edessä ja sininen ympyrä on se,mitä yömies luuli näkyvän. Punainen viiva taas kuvaa etenemistä mustalta ruksilta (jostain syystä suuri osa rasteista oli mustia rukseja?) toiselle mastotienmestarien tyyliin...