Kun yössä yksin vaeltaa..

Meikojärvi ympäristöineen tarjoaa loistavat puitteet yösuunnistuksen harrastamiselle. Alueelta löytyy niin jyrkkiä kuin laakeitakin avokallioalueita sekä pieniä ja suurempiakin soita. Usein maaston peitteisyys vaihtelee mukavasti paikasta toiseen eikä sitä useinkaan voi päätellä pääpiirteittäin 90-luvulla tehdyistä kartoista. Karttojen käyräkuvaus yhdistettynä peitteisyyteen vaatikin usein suunnistajalta laaja-alaista varmaa suunnistusta ja kunnon suuntakontrollia. Jos tiput kartalta, et välttämättä saakkaan ihan heti kiinni. Samaistusvirheen vaara on suuri. Näillä kallioilla olen yleensä pummannut rankasti ja niin kävi nytkin. Mutta homma karkasi käsistä vasta kilsa ennen maalia..

Pitkän nelosvälin puolivälissä erotin tiheiköstä kymppiwattisella halogeenillani kiiluvia sinertäviä pisteitä. Jaahas, jonkun heijastimet ne siellä. Jatkoin juoksua kohti mutta heijastimethan liikkuivat. Pysähdyin (punainen äksä kartassa) ja valopisteet pysähtyivät myös. Käänsin lampun sivuun ja uudestaan eteen. Siellä ne yhä kiiluivat mutta eivät liikkuneet. Jep jep, mitäköhän eläimiä ne ovat? Käppäilin varovasti lähemmäs ja eipä aikaakaan, kun toinen peura ponkaisi karkuun vasemmalle ja toinen oikealle. Ihailtavan energistä liikkuvuutta, tulee ihan mieleen Etelä-Afrikan impalat, joita tuijottelin viime vuoden tammikuussa.

.. voi kaltaisensa kohdata.



Mutta takaisin asiaan. Ylläolevassa kartassa on kuvattu kasirastin tuplasamaistusvirheen analyysiä. Rastin lähestyminen alkoi kartan vasemman alakulman tiemutkasta. Matkalla polulle havaitsin jyrkänteen oikealla (keltainen rinkula). Polkua ei kuitenkaan löytynyt ja seuraavan kerran olin kiinni avokallionenällä (seuraava keltainen rinkula). Tästä kohdasta löysin poluntapaisen ja seurasin sitä ojalle. Yli vaan, täsmää. Ja jatkoin polkua keskittymisen herpaantuessa. Todellisuudessa seuraamani feikki polku kääntyi seuraamaan ojaa. Jossakin vaiheessa katsoin kartasta tihrustaen, että myös oikean polun vieressä menee karttaan pisteojalla merkitty oja. Ja olin siihen tyytyväinen. Todellisuudessa olin siis pinkissä rinkulassa mutta luulin olevani keltaisessa. Niin se maailma näyttää hyvältä pinkkien lasien läpi uskotellen, että hyvin menee kun on kerran polulla. Seuraavat kaksi kohdetta, suo ja notko ylämäkeen vastaavasti samaistaen.

Punaisen äksän kohdalla herään todellisuuteen, kun oikealla näkyy vihreällä merkitty mäki. Ei tossa mitään mäkeä pitäisi olla kuten ei ylemmässä vihreässä rinkulassakaan ole. Tarkistan suunnan, ei täsmää sekään. Mihin jäi suuntakontrolli? Saakeli, taas täällä kävi näin. Vasemmalla jyrkänne (keltainen rinkula) ja oikealla toi mäki. Missähän olen? Jatkan alitajuisesti eteenpäin saadakseni lisää tietoa ja myöskin aikaa kelata takaisin päin mistä tulin. Prosessori käy kuumana ja vasemmalla olevat kelta-rinkuloidut avokalliohuiput varmistavat teorian sijainnista. Annan kompassineulan pysähtyä kunnolla ja lähden enemmän pohjoiseen. Homma on taas gripissä, uudet kalliohuiput, pitkä jyrkänne. Vähällä selvisin, jes.

Ikuisuus, yksi huokaus vain..

Kunnes taas suunta unohtuu ennen suonotkon ylitystä ja ylämäessä samaistan nenän ja myöhemmin kumpareen (pinkit vs. keltaiset rinkulat). Punaisen äksän kohdilla ihmettelen edessä näkyvää vihreällä merkittyä mäkeä, rastinhan tossa piti olla. Vasemmalla ei näy mäkeä (vihreä rinkula), joten olen siis taas oikealla. Tästä rasti löytyy ongelmitta mäen laitaa alas notkoon. Karkea virhe kasirastilla kumuloitui vielä ysirastin pieneen kieppaukseen, laitetaan toi ysin pummi suorituksenhallinnan piikkiin. Kasilla kusivat perustaidot.

.. yksi yö kuin koko elämä, tuoksussasi keväät tuhannet.