Apollo ja tuo aah niin ihana Amoxin

Ehdinkin tässä jo elätellä toiveita yösuunnistusharrastukseni jatkosta mutta ähäkutti kattimies, toisin kävi. On tää vaan melkonen dejavuu viime keväältä. Mahdollinen Etelä-Afrikan tuliainen keuhkoapina on siis yhä hengissä ja näyttää voivan hyvin. Syvältä keuhkoista se yrittää jotain mulle sanoa ja sitten yskittää. Ei auta itku markkinoilla. Tioon en ehkä enää kerkiä mutta toukokuun Firmaliiga Luukissa on jo siinä haarukassa.

Roomalaisessa mytologiassa Apollo on kuuluisa parannustaidoistaan, joten päätin kokeilla olisiko tässä mitään perää. Yökerho Apollo vaikutti tosiaan lähes jumalaiselta korkeine holvikaarineen ja pitkine baaritiskeineen. Ehkä otin vain liikaa liian mietoja sillä yskä ei tälläkään konstilla hellittänyt. Eikä lähtenyt tanssimallakaan eikä muutenkaan.

Lopulta otin lusikan kauniiseen käteen ja lähdin selvittämään toistamiseen länsimaisen lääketieteen keinoilla mikä yömiestä oikein vaivaa. Saapa nähdä mitä apina tykkää tosta penisilliinistä, joka on pakattu tuollaiseen oikein kauniiseen kiiltävään kääreeseen. Silleen alkaa tää koneen yskiminen pikkuhiljaa ketuttamaan, kun kerran sponsorineuvottelutkin yhden soijajuomamerkin kanssa kariutuivat. Jostain pitäisi löytää rahoitusta kattamaan tulevan kauden parturi- ja ym. kuluja. Mitenköhän olisi ratiopharm?

Back in business

Vihdoinkin onnistuin katkaisemaan pitkään jatkuneen yösuunnistustauon. Kaksikymmentäneljä pitkää yötä ilman hikisen akkuliivin hyväilevää lämpöä ihollani. Viimeksi olen kärsinyt näin pitkästä yöässättömyydestä heinäkuussa 2008. Veri olisi vetänyt metsään aikaisemminkin mutta sydän ja erityisesti keuhkot olivat eri mieltä. Tukka sentään kasvoi. Sen verran tauko muutti miestä, että meinaan jatkossa jättää muodikkaat juoksutekniikka -ja vetotreenisuunnitelmat vähemmälle ja keskittyä olennaiseen tekemiseen. Vesijuoksua kuunvalossa voisin harkita keväämmällä, jos seuraa löytyy.

Suurkaupungin valojen katveessa muutama MS Parman fanaattisimmista yösuunnistajista otti osaa Helsingin seudun viikkoharjoitukseemme. Stadionin, Uimastadionin ja Linnanmäen maisemissa on ennenkin tehty suuria urheilutekoja tai ainakin pidetty hauskaa. Niin nytkin. Mielenpainuvana nyanssina haluan tuoda esiin kasirastin citykanit. Rastiympyrässä kymmeniä pikkupupuja vipelsi sinne tänne pensaiden alta ja oli vaikea erottaa rastiheijastinta niiden kiiluvien silmien joukosta. Selkeästi jossain vaiheessa iso kani on ollut ahkerana. Täytyy jatkossa itekin karpata ja harrastaa useammin yösuunnistusta.

The three nights

Vuodessa on kolme yötä, joina yömies on sekaisin. En nyt puhu Ilosaarirokista vaan Tiomilasta, Jukolasta ja SM-yöstä. Näiden öiden taika kietoo yömiehen äärimmilleen viritetyt aistit turtuneeseen keskittäytyneisyyden tilaan ja koskaan ei tiedä mitä tapahtuu. Jännittää ja olo on energinen. Ajatukset risteilevät tulevassa ja paineita kasaantuu. Lähtömerkin jälkeen on kirjoitettu tähtiin, että millainen juoksu sieltä tällä kertaa tupsahtaa.

Tulevaisuus on nyt hämärän peitossa eikä se kuumehoureiden ja yskänkohtausten uuvuttamana kovinkaan valoisalta tunnu. Vaellankin mielessäni menneeseen ja muistelen viimeisen kymmenen vuoden yösuunnistuksia näin kymmenennen lepopäivän kunniaksi. Nuiva meininki siis jatkuu.

Tarina alkaa Norike-Virvikistä syksyllä 1999. Olin mukana ensimmäistä kertaa tosi miesten yökisassa ja pummia tuli heti ykköseltä alkaen. Seiskalle mennessä sotkeuduin polkujen ja teiden kanssa ja sorvasin melko huvittavan virheen. Loppuradan muistot liittyvät yksinäiseen väsyneeseen könyämiseen ja hiipuvan halogeenin valossa tokavikan etsiskelyyn kuuluttajan hehkuttaessa reilun vartin peräänlähteneitä.

Herröknan Tiomila vuonna 2000 ei jättänyt ketään kylmäksi ainakaan maaston suhteen. Mun haaveena oli juosta ensimmäistä kertaa legendaarinen Långa natten ja senhän sitten sainkin. Vaativa 15,9 kilometrin putkiosuus kirjautuu historiaan Parmalaisittainkin merkittävänä sillä osuudella suunnisti nykyisiä ja entisiä tummansinikeltaisia niin Haldenin, IFK Lidingön kuin Keravan Urheilijoidenkin väreissä. Öystein Haldenin paidassa nappasi kärkeä kiinni lähes 20 minuuttia ja tuli kärjessä vaihtoon osuuden nopeimpana. Mun kisa ei sujunut yhtä hyvin vaikka seurakaverit soittivatkin räikkää varvausrasteilla. Aurinko nousi pummatessani rastia 19 ja osuusajallani 2.18.49 hävisin maestrolle reilut 23 minuuttia. Nykyään tahkotessani yötreenejä Kirkkonummella Vaipon 1:15000 kartalla tulee väistämättä mieleen, että miksi Tiomilaa ei enää järjestetä Herröknan kaltaisessa maastossa. Silloin voisi polvennostojuoksullakin tulla.

Vuonna 2000 sain maistaa pitkän yön herkkua myös Jukolassa. Pärnävaaran maasto tarjosi reitinvalintaa ja juoksuvoittoisia välejä paikkoin hyvinkin mäkisessä supikossa. Onneksi kulku oli kohdallaan ja valitsin varmoja polkureittejä. Osuus sujui mallikkaasti ja hävisinkin vain viisi minuuttia alppihiihtäjä Romppaselle. Erään harjun päällä muistan fiilistelleeni alhaalla lammen yllä leijuvaa sumua aamun sarastaessa. Sitä se on se Jukolan juhla.

Rappukalliot ja Peipposenmeri, siinäpä oiva pelikenttä Jukolan viestiin vuonna 2003. Varsinkin rappukalliot olivat mun mieleen vaikka muutama virhe siellä tulikin. Rastilta 147 viirasi lähtösuunta alamäkeen ja rastille 151 mennessä kävin tarkistamassa hajonnan 152. Öystein Haldenin paidassa oli jälleen pitkän yön nopein, meitsi hävisi vain neljä ja puoli minuuttia. Uskoisin, että salaisuus sujuvaan suoritukseen piili hyvässä seurassa tehdyssä "alkuverkassa".

Vuonna 2004 SM-yöhön oli pitkä bussimatka ruotsalaiselle Pohjanmaalle ja mielessäni liikkui ajatus, että paras juosta hyvin kun kerran näin kauas lähtee kisailemaan. Toisin kävi. Norrvallan maasto oli pohjaltaan kivistä ja loppumatkasta mies ja lamppu hyytyivät kilpaa. Hyytymistä edesauttoi tehokkaasti perhoslenkkien sekoilu, ekan perhosen jälkeen rastilta 12 suuntasin epähuomiossa rastille 15, jossa huomasin tapahtuneen. Virheen jälkeen yritin vielä tsempata mutta pian sekin hiipui. Tappiota kertyi lähes 20 minuuttia ja sijoitus pikkunätti 70. Bussissa takaisin etelään mahaan koski lähes koko matkan. Hyvä keikka.

Mäntyharjun SM-yöhön vuonna 2005 satsasin kalustoon. Ostin kisaa varten upouuden halogeenin, joka vielä tänä päivänä on Lempi-lamppuni. Maltoin siis vihdoin luopua hyvin palvelleesta vuonna 1994 hommatusta halosta. Lisäksi päätin koittaa piilolaseja yösuunnistuksessa, rillit kun menevät niin helposti huuruu öisin. Hyvin toimi. Pokkasin Myllylammen maastosta urani (tähän asti) parhaan sijoituksen 21 ja matka mestaruuteen vaivaiset 7.17. Sainpa melkein ensimmäiset yli ysikymppiset rankipisteetkin. Kyllä kelpasi leijua.

Neljäs kertani Långa nattenilla vuonna 2006 tuotti hieman edellisvuosia paremman tuloksen. Lieneekö sitten syynä ollut parempi kunto, aikaisin noussut aurinko vai menomatkan hyttibileet. Miehekäs 17.7 km Sydnärkessä taittui aikaan 1.48.57 mikä oli osuuden nopeinta Koomaa vain vajaa seitsemän minuuttia hitaampi. Rastille 166 otin vieläpä melko julman koukun. Sijoilla kolmensadan ja kahdensadan välissä sain laputtaa aika iteksiin. Paluumatka meni myös puikkoihin.

Kaudelle 2007 yösuunnistuspaitani vaihtui Keun kirkkaamman sinikeltaisesta Parman tummemman sinikeltaisiin sävyihin. Verytellessäni ennen Tiomilan toista osuutta päässäni on seuran superlamppu ja aukkareissa tuntuu, että olen elämäni kunnossa. Vaihtopuomilla suurviesti yölegenda Weckman tukee kaakonkulmamaiseen tyyliin: "Heinonen, tää on nyt sun ensimmäinen oikeesti kova paikka, jos tän mokaat niin itseluottamuksesi on mennyttä iäksi." Junnu pääsee metsään hieman ennen mua ja tapaamme seuraavan kerran vasta loppumatkasta. Päätän peesata vihreää veturipaitaa ja kolmanneksi vikalle meille osuu musta äksä hajonta (rasti 135). Sisäkurvin turvin kärkiporukassa viimeiselle, edellä yksi ruotsalainen, takana puksuttaa Weckman. Gröndalin moottoriradan takakaarteessa talven aikana tehdyt ratavedot tulevat esiin ja irtoan ensimmäisenä vaihtoleimaukseen. Juhuu, kärjessä vaihtoon Tiomilassa, tätä huumetta on saatava lisää. Kerrankin tuuri osui oikeaan kisaan.

Tiomilasta saamani itseluottamusannoksen siivittämänä myös Jukola sujui kuin tanssi. Pääsin Simpsiö vuoren rinteille yhtäaikaa Anjalan ja Axelssonin kanssa. Tarjolla oli siis loisto peesit, joissa riitti niin vauhtia kuin taitoakin. AA-kerhon tukemana pidin lähes kolmososuuden kärkivauhtia eikä virheitä juurikaan tullut. Pahin koukku sattui kympillä kuten kepsiviivastakin näkyy. Parman meno oli lentoa loppuun asti ja olimme kuudes. Ei pöllömpää.

Sokerina pohjalla viime syksyn VeVen isännöimä SM-yö Luomijärven kartalla sujui kuten ennenkin, paljon pummia perhosilla ja alkumatkasta. Ero kärkeen vajaa 11 minuuttia ja lähtönumerolla 26 sija 26. Harmitti vietävästi mutta ei auta kun pää ei kestä. Taso oli tona yönä toi. Pettymyksen hetkellä päätän kaivaa halogeenin kaapista ja mielessäni vilkkuu kaksi sanaa, OK Raseborg.

Yksi rasti liikaa, yksi paintti liian vähän..

Harvalla on olohuoneessaan mukavasti lämmittävää takkaa, uneliaan upottavaa pehmeää nahkasohvaa sekä tukevaa tammipöytää, jolle voi tuoppinsa laskea todellakin huoletta sen kaatumisesta. Iloinen puheensorina voimistuu illan mittaan ja tiskin takaa palvelu pelaa. Pubikulttuurissa on puolensa, pienessä hilpeässä hiprakassa eivät tulevat suunnistukset yömiestä jännitä. Pitäisiköhän ottaa vielä yksi? Spekuloidaan, että ei. Kiitävän hetken ajattelen toisin..

Tällä saarella maasto on usein pohjaltaan miellyttävää edetä ja polkuja risteilee sinne tänne. Välillä menoa hidastavat aluskasvillisuus saniaisten ja varvikkojen muodossa sekä tiheät lähes läpipääsemättömät puskat, joihin voi juuttua minuuteiksi. Varsinkin yösuunnistuksessa rastinotto on vaativaa, heijastimia ei yleensä käytetä eivätkä rastipisteet useinkaan näy kuin muutamia metrejä. Nyrkkisääntönä voi todeta, että jos rastipiste on kuoppa niin lippu löytyy kuopan pohjalta. Eli kieli syytä on pitää keskellä suuta astuessaan rastiympyrään ja muistaa, että pää kääntyy myös kaulasta ylöspäin.


Kohtalo astui peliin rastivälillä numero 28 (ks. allaoleva kartta). Siihen asti tankkaus oli ollut melko onnistunut mutta juuri tunnin jälkeen nestehukka alkoi vaivata ja haaveilin alituisesti siitä toisesta oluesta joka jäi eilen juomatta. Juoksin ylempänä rinteessä feikkipolkua (sininen reittiviiva) ja luulin olevani pinkissä rinkulassa vaikka olinkin keltaisessa. Sitten tultuani polulle samaistin itseni pidemmällä olevalle isolle polulle ja lähdin mutkasta rinnettä pitkin oikaisemaan seuraavalle polulle. Laskin kaksi polkua mutta sitten rinne vain jatkui ja jatkui. Epävarmuus iski sinisen äksän kohdilla ja mietin sitä tuoppia. Miksen ottanut varman päälle? Päätän palata takaisin kartoittamaan rinteen polkuja ja lopulta otan homman haltuun varsinais-suomalaisittain korkeimman kohdan kautta. Päässä on takonut ajatus virheestä jo eilisestä lähtien mutta vasta nyt sen todella kuulen.

Paikallisen tavan mukaan yösuunnistuksen jälkeen palautellaan pubissa ja sinne mekin suuntasimme. Siemaistuani ensimmäisen huikan huurteista ja pyyhittyäni ohrapirtelön vaahdon suupielistäni ajatukseni kirkastuvat ja tajuan, vasemmalta, vasemmalta sinne kakskasille olisi pitänyt juosta (punainen viiva kartassa). Puolen tuopin ajan virhe harmittaa ja mielenkiinto suunnistukseen säilyy, olisihan se aika tylsää jos ei koskaan edes sekuntiakaan koukkisi, saati sitten megaluokan kolmea minuuttia.

Thames Valley Orienteering Clubin mitalijuhlat venyvät pikkutunneille ja tulihan sitä myös tarkistettua, että himoittu pokaali on hyvää tekoa eikä vuoda.


Sunnuntaina oli sitten vuorossa päiväsuunnistusta hyvinkin nopeakulkuisessa maastossa. Eilisen rennon menon jäljiltä juoksu oli paikka paikkoin tosi kevyttä ja poluilla tuntui samalta kuin Concorden lähtökiidossa. Päivänvalossa rastit löytyivät hyvin vaikkakin ojan pohjalta leiman joutuikin välillä hakemaan. Homma sujui kunnes vuorossa oli kohtalon rasti 28, kädet täristen otan leiman rastilta 27 ja päätän vetää varman kautta vasemmalta tietä kakskasille. Luen tieristeyksen ja lähden notkoa ylämäkeen, havaitsen kumpareen oikealla, suuren puun vasemmalla ja kumpareet rinteessä (keltaiset rinkulat). Mielikuva rastista on rinteessä mutta saavunkin mäen päälle eikä rastia näy. Katselen vihreän rinkulan suuntaan josko rinne jatkuisi mutta ei, mäen päällä ollaan. Mitä ihmettä? Taas olen ihan kujalla. Varmistan uudestaan rinteestä suuren puun ja kumpareet ja tulen ihmettelemään samaan kohtaan kuin aikaisemminkin. Löydänköhän tätä kuoppaa ikinä? Päätän suunnata pohjoiseen tielle ja tupsahdan sattumalta rastille. Siellähän se lippu lojuu pikkukuopassa saniaisten lomassa. Huh huh, tällä kertaa selvitin rastin numero 28 vain hieman yli minuutin virheellä. Tässä maastossa siinä ajassa tosin juoksee lähes kolmesataa metriä, joten megaluokkaan tääkin pummi painuu.

Alpro meininki

Tiistai-iltana Paloheinän ulkoilumajalle kokoontui sangen värikäs urheilijajoukko, ei kuitenkaan yhteislenkille eikä hiihtämään vaan yösuunnistamaan. Bongasin muun muassa IFK Göteborgin Långa natten legendan, VeVen vakiokaluston, junnutyttöjen yömestarin Pahanlamminsuolta, yhden ex-KR:läisen ja yhden nykyisen. Todistettavasti punamustat siis treenaavat talvisin yötä ihan metsässä ainakin siis muualla kuin Jojensuussa. Näitten treenien perusteella jengi selkeesti satsaa, mäkin oon jo vaihtanut palautusjuomani ohrajuomasta soijaan.


Moni voisi luulla, että yösuunnistus Keskuspuistossa olisi helppoa mutta ei se niin piisofkeikkiä ollutkaan. Kuuden kilsan rata oli viritetty laakeille alueille, rastit luurasivat usein hieman tiheissä paikoissa ja väleillä ei päässyt paljoakaan selkeitä paksuja polkuja latomaan. Lisähaasteena metsässä on lukemattomia karttaan merkitsemättömiä polkuja ja kaatuneita puita. Ojat olivat selkeitä ja niitä ei ollut ainakaan mun havaintojen perusteella ylimääräisiä. Monessa paikassa yhdenkin käyrän kukkulat olivat hyviä kohteita suunnistuksen tueksi. Ja niinkuin arvata saattaa kompassi oli syytä pitää visusti tanassa ja ponnari tiukalla.


Alkuverkassa spekuloin jätkille, että tommosta kuuden kilsan rataa perusrivimiesten olisi syytä kiertää kahdesti ja Långasta haaveileville kolme kierrosta olisi just passeli. Tänään me kaikki olimme kuitenkin lyhyen yön miehiä ja hyvä niin. Juuri ennen lähtöä toinen Aumon veljeksistä toivotti onnea illan koitokseen ja sitä tällaisissa maastoissa tarvitaankin.


Radan alku oli heti kinkkinen. Selvisin kahdesta ekasta rastista pienellä tuurilla mutta kolmosella ajoin hieman sivuun ja kärrypolku oikealla pelasti. Ennusmerkit isoon kosautukseen olivat niin klassisen selvät. Ja tulihan se sieltä. Kolmoselta syöksyin haukkana kärrypolulle ja päätin hyödyntää sen ja kiertää samalla tiheikköä. Lähellä ykkösrastia oli tutun näköistä ja muutenkin kärrypolkua seurattuani tiesin olevani liikaa oikealla. Ojan jälkeen näkyvyys heikkeni maaston tihetessä ja suunnittelemani korjaus vasemmalle jäi tekemättä, kun siellä vaikutti vielä enemmän tiheältä. Päätin siis jatkaa oikealta kiertoa ja ottaa rastin pikkupolun kautta. Missasin kuitenkin kiireessä tämän polun ja tulin pitkäksi isommalle. Luulin toki olevani rastille menevällä polulla eli etsin hetken heijastinta isolta kiveltä. Tajusin kuitenkin pian ja syöksyin ottamaan leiman. Metsässä virhe tuntui isolta mutta eipä siinä ajanhukkaa tainnut minsaakaan tulla.

Jälkipeleissä kuulin, että moni oli vetänyt tätä rastia oikealle. Havaintojeni perusteella ainakin yksi kaiffari PR:n takissa onnistui välillä enemmän vasemmalta ilman alun kärrypolkua paremmin. Jälkeenpäin mietityttää, että varauduinko takana olevaan kärrypolkuun vai oliko se vain tuuria, että se ja iso kivi siellä sattuivat olemaan. Muutenhan olisin pummannut helposti vielä enemmän.


Muistan Öysteinin joskus sanoneen, että "There is no such thing than luck in night orienteering". Mene ja tiedä. Tuntuu, että välillä heijastimet vaan osuvat silmiin ja jos ei heijastin välähdä niin sitten rastipisteen huomaa ensin vaikka kuinka pieni kivi pusikossa olisikin. Tänään oli juuri sellainen ilta, jolloin lähes kaikki onnistui. Jos vanhat merkit pitävät paikkansa, niin lähitulevaisuudessa on odotettavasti megakoukkuja. Mä käytin tuurini Paloheinässä.

Kun yössä yksin vaeltaa..

Meikojärvi ympäristöineen tarjoaa loistavat puitteet yösuunnistuksen harrastamiselle. Alueelta löytyy niin jyrkkiä kuin laakeitakin avokallioalueita sekä pieniä ja suurempiakin soita. Usein maaston peitteisyys vaihtelee mukavasti paikasta toiseen eikä sitä useinkaan voi päätellä pääpiirteittäin 90-luvulla tehdyistä kartoista. Karttojen käyräkuvaus yhdistettynä peitteisyyteen vaatikin usein suunnistajalta laaja-alaista varmaa suunnistusta ja kunnon suuntakontrollia. Jos tiput kartalta, et välttämättä saakkaan ihan heti kiinni. Samaistusvirheen vaara on suuri. Näillä kallioilla olen yleensä pummannut rankasti ja niin kävi nytkin. Mutta homma karkasi käsistä vasta kilsa ennen maalia..

Pitkän nelosvälin puolivälissä erotin tiheiköstä kymppiwattisella halogeenillani kiiluvia sinertäviä pisteitä. Jaahas, jonkun heijastimet ne siellä. Jatkoin juoksua kohti mutta heijastimethan liikkuivat. Pysähdyin (punainen äksä kartassa) ja valopisteet pysähtyivät myös. Käänsin lampun sivuun ja uudestaan eteen. Siellä ne yhä kiiluivat mutta eivät liikkuneet. Jep jep, mitäköhän eläimiä ne ovat? Käppäilin varovasti lähemmäs ja eipä aikaakaan, kun toinen peura ponkaisi karkuun vasemmalle ja toinen oikealle. Ihailtavan energistä liikkuvuutta, tulee ihan mieleen Etelä-Afrikan impalat, joita tuijottelin viime vuoden tammikuussa.

.. voi kaltaisensa kohdata.



Mutta takaisin asiaan. Ylläolevassa kartassa on kuvattu kasirastin tuplasamaistusvirheen analyysiä. Rastin lähestyminen alkoi kartan vasemman alakulman tiemutkasta. Matkalla polulle havaitsin jyrkänteen oikealla (keltainen rinkula). Polkua ei kuitenkaan löytynyt ja seuraavan kerran olin kiinni avokallionenällä (seuraava keltainen rinkula). Tästä kohdasta löysin poluntapaisen ja seurasin sitä ojalle. Yli vaan, täsmää. Ja jatkoin polkua keskittymisen herpaantuessa. Todellisuudessa seuraamani feikki polku kääntyi seuraamaan ojaa. Jossakin vaiheessa katsoin kartasta tihrustaen, että myös oikean polun vieressä menee karttaan pisteojalla merkitty oja. Ja olin siihen tyytyväinen. Todellisuudessa olin siis pinkissä rinkulassa mutta luulin olevani keltaisessa. Niin se maailma näyttää hyvältä pinkkien lasien läpi uskotellen, että hyvin menee kun on kerran polulla. Seuraavat kaksi kohdetta, suo ja notko ylämäkeen vastaavasti samaistaen.

Punaisen äksän kohdalla herään todellisuuteen, kun oikealla näkyy vihreällä merkitty mäki. Ei tossa mitään mäkeä pitäisi olla kuten ei ylemmässä vihreässä rinkulassakaan ole. Tarkistan suunnan, ei täsmää sekään. Mihin jäi suuntakontrolli? Saakeli, taas täällä kävi näin. Vasemmalla jyrkänne (keltainen rinkula) ja oikealla toi mäki. Missähän olen? Jatkan alitajuisesti eteenpäin saadakseni lisää tietoa ja myöskin aikaa kelata takaisin päin mistä tulin. Prosessori käy kuumana ja vasemmalla olevat kelta-rinkuloidut avokalliohuiput varmistavat teorian sijainnista. Annan kompassineulan pysähtyä kunnolla ja lähden enemmän pohjoiseen. Homma on taas gripissä, uudet kalliohuiput, pitkä jyrkänne. Vähällä selvisin, jes.

Ikuisuus, yksi huokaus vain..

Kunnes taas suunta unohtuu ennen suonotkon ylitystä ja ylämäessä samaistan nenän ja myöhemmin kumpareen (pinkit vs. keltaiset rinkulat). Punaisen äksän kohdilla ihmettelen edessä näkyvää vihreällä merkittyä mäkeä, rastinhan tossa piti olla. Vasemmalla ei näy mäkeä (vihreä rinkula), joten olen siis taas oikealla. Tästä rasti löytyy ongelmitta mäen laitaa alas notkoon. Karkea virhe kasirastilla kumuloitui vielä ysirastin pieneen kieppaukseen, laitetaan toi ysin pummi suorituksenhallinnan piikkiin. Kasilla kusivat perustaidot.

.. yksi yö kuin koko elämä, tuoksussasi keväät tuhannet.

Lennolla Skånessa

Jotakin suurviestisatsauksesta kertoo se, että suoraan lentokentältä hurautetaan yötreeniin. Mukana keimeissä oli kolme kuoppaposkista mustaa miestä, kaksi vain vähän massaa kerännyttä avokalliospesialistia Mynämäeltä, yksi VeVen alle 40 minuutin Pirkkolan jolkottaja, yksi puukkojunkkari Jyväskylästä ja yksi Pajula. Melkoinen sakki siis.

Radan alku sujui leppoisissa merkeissä porukalla kunnes kolmosrastilla otettiin koukkua. Mulla tosin jo välin lähtösuunta viirasi ja siihen päälle vielä piruetit pusikossa. Seuraavalle rastille mennessä horisontissa kiisi ainakin kolme superlamppua. Ei näin. Miksen peesannut oikeaa miestä?


Hieman ennen puoltamatkaa multa jäi allaolevaan karttaan mustalla merkitty "TuMe only" rasti käymättä ja hylsyhän siitä siis tuli. Tämän Ikiksen maastoradan tyylisen hajonnan turvin jäin yksin ja suuntasin kohti Kristianstad-Malmö moottoritien ylitystä.

Heti seuraavalla rastilla (allaolevan kartan yläosa) kävin tarkistamassa ylärinteen herneviljelmät ja pikkupalkoja näyttivät olevan. Tajusin tulleeni liian ylös rinteen jyrketessä ja havaittuani karttaa vihreällä ympyrkäisellä merkityt kiven ja kuviorajan. Pummin jälkeen yritin skarpata ja kaivaa palkoa nenästä.

Seuraava ylämäkiväli sujui mutta sitten alamäkivälillä tullessani rastinottoon kärrypolulle näin vihreällä merkityn polun ja samaistin alemman pinkin risteyksen kanssa. Unohdin täysin, että jos olisin pinkissä polunhaarassa niin myös kärrypolun yli pitäisi polun jatkua turkoosiin rinkulaan. Lisäksi siinä oli vielä se kuvioraja mutta ei sytyttänyt. Kirkonkellot soivat, kun pudotan väärään kuoppaan. Pikapysähdys ja tajuan olleellisen: missä on tuntuma takana olevaan asfalttitiehen? (keltainen soikio) Eipä siinä sitten muuta kuin kiltisti vaan rastille. TuMen kosmopoliitin norjalaisvahvistuksen kanssa mutistaan, että tökkii tökkii, todellakin. Rastilta ylämäkeen lähtiessämme näämme Terän miehen viiltävän alamäkeen.



Etten vallan keskittyisi pelkkiin pummeihin ja rastin väliin jättämisiin niin hehkutan vielä ylläolevassa kuvassa loppuradan avokalliopätkiä. Siellä tahtipuikon heiluttamiseen riitti tällainenkin tatuoitu teepussinnaru. Jos tän treenin perusteella ennustaisin niin sanoisin, että paras suomalaisjoukkue pukeutuu Tiomilassa mustaan, Jukolassa punamustaan ja Halikossa tummansinikeltaiseen.